Kuvastin Jälkijunassa
Kuvastin Jälkijunassa

linkit -alas    /     Laaja

Jälkijunassa on istuttu nyt 10 vuotta ja 2 kuukautta, aloitin palstan marraskuussa 2006. Tarkoitus oli silloin tuoda esiin pitempiä ajatuskulkujen rönsyilyjä, jotta näyttelyjen pika-arviot eivät hupsahtaisi ihan tyhjästä esiin.

Viimeinen sana taiteessa on edelleen sanomatta, kuten alla joulukuun 2009 muistelussa todetaan. Tämän palstan päivitys loppuu silti nyt tähän. Vuosi 2010 oli kiireinen, jokaiselta kuukaudelta ei löydy julkaisemisen arvoisia taidemietteitä. Harppomalla kuukausia sekä vanhoja aikoja kertaamalla materiaalia tietysti löytyisi, mutta keskityn jatkossa Kuvastimen muihin osioihin sekä kirjallisuusblogin kirjoittamiseen.

ylös -ylös

12/2016
Kun kuuntelin eilein Berndt Arellin haastattelua, niin jäin hieman ihmettelemään sitä, miten etäiseksi hän koki kaiken abstraktin taiteen. Sitä en tiedä, miten samansuuntainen tuo yksityinen puoli, jota ohjelma eilen esitteli, Arell näytti kotinsa tauluja, on sitten suhteessa julkiseen ja työpuoleen. Onko konkretistin teoksen yhtä vaikea päästä Kiasman kokoelmiin kuin kamelin on päästä neulansilmän läpi? Ehkä varovasti voisi arvioida, että keskustelu Arellin vaikutusvallan kohtuuttomuudesta ja yhden linjan suosimisesta kansallisella tasolla, kuten Taide-lehden entisen päätoimittajan ja nykyisin käsittääkseni Keravan museon johtajan toimivan Arja Elovirran haastattelussa radio Yle 1:ssä mainittiin, siitä voinee sanoa että ei savua ilman tulta.
Miksei muutenkin tuollainen paikka voisi olla vaikka 5 tai 10 vuoden määräaikainen virka, siis se Kiasman johtaja, sillä ainahan se johtajan linja vaikuttaa, eikä nykytaiteessa lähtökohtaisesti kukaan ole tähän mennessä pystynyt sanomaan viimeistä sanaa. Katsellaan.

Torstai 31.joulukuuta 2009

ylös -ylös

11/2016
Eilinen unkarilaisen valokuvan näyttely, ’Unkarilaiset mestarit’ Finlaysonin TR 1 -näyttelytilassa, en tiedä onko tällä iällä vaikea löytää uusia suosikkeja, mutta oikeasti minun mielestä se André Kérteszin osuus oli sympaattisin. Niissä oli paljon tuttuja kuvia, joukossa myös jokunen jota en muistanut, esim. se kadun varteen laitettujen tuolien ja niiden varjojen kuva. Ja tietysti tässä on monenlaista valikointia ja valitsijaa välissä, osa Kérteszin kuvista lienee alunperin ollut tavanomaisia lehtikuvia, mutta edelleen sellaisen sympaattisen ja mukavan mutta toisaalta visuaalisesti kiinnostavan kuvan ne jätti.

Capa, paljon kuvia, kuvat jo etualalla koska tässä on todella kuuluisa kuvaaja, varmasti paljon onnistuneita otoksia, ehkä joku jossakin yhteydessä sympaattinenkin kuva, mutta hieman tunnen vieraaksi tuollaiset, siis hinnalla millä hyvänsä ’uutiskuvia’ bongaavat. Se oli muistaakseni Capan kuva, jossa joku on lyyhistyneenä tuoliinsa, verilammikko alla, teksti että sodan eli toisen maailmansodan viimeinen uhri. Voi olla että oli tai voi olla että ei ollut, minusta sellaista omituisella tavalla banaalia katsojen tunteiden vedätystä, jolla ei ole erityistä yhteyttä pyrkimykseen lisätä inhimillisyyttä maailmaan. Pikemminkin kyse on pyrkimyksestä lisätä halpaa skuuppijournalismin kuvastoa ja sitten ehkä myydä maksimimäärä jotakin, joka voisi yhtä hyvin jäädä myymättä.

Linja kuolleiden ihmisten kuvien levittämisen suhteen, varmaan on sääntöjä ja suosituksia, mutta melkein tuntuu, että tilanne ei ole paljoa muuttunut. Ennen oli reportaasilehtiä, kuten Life, jotka julkaisi sen mikä ei perussanomalehteen kelvannut, nyt on ehkä nettisivut, mutta peruskuvio on aika sama. Hissukat kuvaajat ei ehkä elinaikanaan tule maailmankuuluiksi ja rikkaiksi, mutta pitkäaikaisen taiteellisen arvon näkökulmasta Kerteszin kuvilla asiat on hyvin. Capan kuvat ovat lähinnä esimerkkejä sotajournalismin ja sotaa kuvaavan kuvajournalismin kehityksestä.

Loput kuvaajat, Maholy-Nagy, kyllähän sen seinän mielikseen katsoi, mutta toisaalta kuvakokeiluista saa aika hyvin käsitystä julkaistuista kirjoistakin, ei siinä kovin paljon uutta ollut. Tai ehkä se, että ne fotogrammit vai mitä ne oli, suoraan valokuvauslevylle, siis negan päälle ladotut ja valotetut tavarat, niistä oli kuvia, joissa oli ideaa ja sävyjäkin. Kirjojen perusteella mulle on jäänyt kuva lähinnä siitä, että mustalla pohjalla on jotakin valkoista ympyrää tai muuta epämääräistä. Tuo sitten mitä hesari näytti pohtineen, että uusia vedoksia vai alkuperäisiä, kyllähän ne vanhatkin on aika katsojaystävällisiä, jos läheltä katsoo ja ilman kiirettä.

Maanantai 23.marraskuuta 2009

ylös -ylös

10/2016
Opiskeluaikoina vahvistui käsitys siihen, että asioiden mielessään järjestykseen laittamisella on merkitystä. Omalla tavallaan tämän päivän taidenäyttelyssä kai tunnistin sen, että kipua ja särkyä erityisten hieman ET-henkisten hahmojen kautta kuvannut taiteilija Pauliina Jokela sittenkin kertoi jotakin minulle ja muille kävijöille. Ensin se hieman tuntui, että onko tämä vaan pelkkää mielikuvitusta, satukuvituksen ja sarjakuvan hengessä. Sitten vielä nuo seinän piirrossarjat ja television lastenohjelmat mieleen tuovat hahmot lattialla.

Taiteilijan paperista sitten luin että hän katsoo kivun kokemisen olevan keskeinen teema näyttelyssä. Siitä näkökulmasta jatkoin palloilua, ET-ufon nurmikon kukat huomasin koostuvan lääkekapseleista jotka tekstin mukaan olivat Ibusalia. Ennen taiteilijan tekstiä olin miettinyt sitä piirrosta, jossa oikealla puolella istui vuoden ikäinen skidi, suunnitteli kävelemään opettelemisen vaihtoehtoa, ja vasemmalla sitten ehtoopuolen kulkija, joka aikoi vielä jonkin aikaa jatkaa sitä kävelyä pyörillä kulkevan tukisysteemin kanssa. Häivytetty tausta, hieman eläinhahmojen piirteitä noilla kahdella, elon kulku jota tietysti jossakin minimitassa nähdään ja eletään monissa perheissä. Mummo tutustuu lapsenlapsen kävelyharjoituksiin ja on mukavaa, vaikka oma askel ehkä lyheneekin.

Miten tahansa, näyttely alkoi kallistua sille puolelle, että se sittenkin puhutteli minua, oli peruslinjan rutiinisuorituksen ja yleisnäyttelykatselmuksen yli menevä, ei muuta kuin kameraa räpläämään kun neljä tähteä tipahti. Otin siitä päänsärkyä esittävästä veistoksesta aika monta kuvaa, mutta luulen että se oli kuvaamisen arvoinen. Vaikka pikaisesti jostakin kulmasta katsoen se on vaan jokin lelumainen hahmo muiden joukossa, mutta kyllä se vaan taisi taideartefaktin paikkansa ottaa.

Sunnuntai 25.lokakuuta 2009

ylös -ylös

9/2016
Taide, voi olla että seitsemän vuoden päästä joillekin kuukausille ei löydy kovin iskevää siteerattavaa. Toisaalta tietysti tämä elävän elämän soljuminen, tälläkin on puolensa.

Jussi Halla-ahon saama erittäin lievä tuomio muslimien ja ulkomaalaisten pilkkaamisesta ja sen saama fani-vastaanotto lehtien kommenttiosuuksissa on hieman erityislaatuinen ilmiö. Tarkoitan että on fakta, että ulkomaalaiseen, esimerkiksi kiinalaiseen ladyyn ei suhtauduta kaikissa piireissä ihan sillä tavoin, että hienoa, edustat vanhaa kulttuuria, kerro siitä lisää ja mitä olet elämässä kokenut, welcome to Finland. Moni haluaisi näköjään, tai moni ja moni, mutta äänekäs 10-20 prosenttia suomalaisista, toivottaa tervemenoa takaisin kotimaahansa kaikki joille juuri tässä suhdannetilanteessa ei ole töitä ja oikeastaan nekin joilla on, paitsi ehkä jos oma työnantaja sattuu olemaan ulkomaalaissyntyinen, silloin tuon työnantajan annettaisiin jäädä, muille lähtöpassit.

Omalla tavallaan kuvataide- ja kulttuurikiinnostukseni ovat kapealla pohjalla. Silti koen että en ole paljoa muuttamassa tai säätämässä sitä puolta minkään huutoäänestyksen mukaan, haluan jatkossakin säilyttää omat kiinnostukseni kohteet. Ne omalta osaltaan hillitsevät myös vapaata irtiottoa mielipiteenilmaisussa työpaikan tai maailman muiden ongelmien suhteen.

Keskiviikko 9.syyskuuta 2009

ylös -ylös

8/2016
Minusta on ihan hyvä käydä välillä keskustassa hakemassa vaikutteita, kuten tänään Mältinrannassa. Siellä oli Jaakko Himasen ja Lauri Lahtisen näyttelyt, kyllä ne kannatti katsoa. Lahtisen fantasiahenkisyys, välillä se jäi sarjakuvamaiseksi tai sarjakuvan tasolle, jotkut kuvat sitten toimi. Tosin sitä saattoi kysyä itseltään vaikka sitä, että onko tässä kuvassa tämä nukketodellisuus ironisessa suhteessa meidän todellisuuteen vai onko kyseessä peräti vilpitön tietynlaisen sankarielämänmuodon ihannointi. Tosin se kolarinuken kohkaus nyt ei ollut tavanomaista sankaruuutta, vaan ehkä taiteelliseen kuvioon upotettua.

Jaakko Himanen, hieman se ’muotoilun piiriin’ pyrkiminen ehkä hämäsi tai hämärsi sitä, mitä taiteellisia pyrkimyksiä teoksissa oli. Kun usein toukkamaiset ja koristellut putkilot oli jätetty nimettömiksi tai nimetty jokin kromosomien nimeämistä muistuttavien mekaanisten kirjainten ja numeroiden varaan, näyttely ei oikein tuntunut menevän itselleni jakeluun. Tai tietysti sen katsoi, ja saattoihan siinä tehdä päättelyä, että tämä on tehty shampanjapikareista, tämä kynttilöistä, mutta en kovin hyvin keksinyt, että minkä vuoksi mikin teos oli tehty. Mutta kuten sanottu, ihan hyvin siinä sunnuntai-päivän kotiolon katkaisu tuli, keikka vastasi taidenäyttelykäyntiä, bussilipulla pääsi ja silleen.

Sunnuntai 30. elokuuta 2009

ylös -ylös

7/2016
Inka Nousiainen sitten, minusta Arvaa ketä ajattelen -kirjassa ja usein nuorten ihmisten tekemisissä on mielipiteiden sinkoilemisesta huolimatta sellaista kokonaisnäkemyksestä lähtevää juttua. Tietysti olen nyt vasta sivulla 22, yksi aiempi teos eli Kaksi kevättä on luettu, mutta minusta hänen kirjaansa lukiessa tulee tunne, että luen yhden kirjoittajan kannesta kanteen kirjoittamaa juttua. Torny Lindgren sanoi aamun kirjallisuusohjelmassa, että jotakin sellaista mieltä ylentävää peruspositiivista ja jotakin humoristista pitäisi taiteessa olla. Ja hän viittasi haastattelussa johonkin Chopinin etydeihin vai mihin, joissa raskaasta ja surullisesta aiheesta huolimatta oli jotakin sellaista jaksamista auttavaa, myönteistä.

Suomessa lienee annettu aika monta apurahaa sellaiseen taiteeseen, jonka ideana on kertoa, että maailma on joko toivoton tai epätoivoinen paikka, ja muuttumassa vielä epätoivoisemmaksi. Ulla Karttusen lapsipornovideo Neitsythuorakirkko, teos jäi kyllä näkemättä, mutta saadun välillisen informaation perusteella on jäänyt kyllä varsin epäselväksi se, että minkä vuoksi taiteilija katsoo teoksensa taiteellisesti oikeutetuksi. Tuotiinko siinä esiin jokin uusi ajatus, lasten asema seksiteollisuudessa, mihin sitä rinnastettiin, miten miehet ja muut nettipornon käyttäjät siinä tuli esiin, oliko teos sekä eri ruutujen keskinäisten suhteiden, että sitten niiden kunkin ruudun sisällön osalta mietitty ja oikeasti uudenlainen ja merkittävä itsenäinen taideteos. Ja oliko siinä jokin idea eteenpäin, että millä sitten suojataan paremmin lapsia seksiteollisuudelta tai liian paljolta ja aikaiselta pornon katselemaan joutumiselta.

Jos teos oli vaan sitä mitä sen sanottiin olevan, eli lapsipornosta syystä tai toisesta kiinnostuneen tutkijan nettihakujen tuloksista ladattu halkopino, jossa sitten pornoteollisuuden töihin joutuneet lapset esiintyi, niin minusta voisi olla ihan hyvä jos tutkija Karttunen itse ymmärtäisi, mitä vaatimuksia taideteokselle on tapana asettaa. Pelkkä roskan satunnainen mutta julkisuushakuinen levittely ei vielä oikeuta puhumaan taideteoksesta, eikä sellaisen tekijää yleensä kutsuta taiteilijaksi.

Lauantai 25.heinäkuuta 2009

ylös -ylös

6/2016
Honkahovin näyttely on nyt katsottu, ja kaksoislipusta Purnu jäi vielä käyttämättä.

Heta Kutchcan video 'They were all wondeful' oli aika mieleen jäävä, siinä amerikkalainen vanhus esitteli kissojensa tuhkarasioita ja muisteli noita kissoja. Vaikka nainen välillä tuntui vähän, että mitenkähän on dementian laita, ja onkohan hampaat kunnossa, niin oikeastaan siitä välittyi sellainen kuva, että itse asiassa nainen muisti tarkasti ja oikein ne kissansa ja niihin liittyneet ihmiset. Ja että tuo kissa-asia oli eräänlainen hänen elämäänsä jäsentänyt tekijä, niin että nainen oli itse asiassa veitsenterävässä kunnossa älyn ja muistinsa puolesta, muisti käydä kaupassa ja sijoitti muutkin asiat siihen lokeroon mihin ne kuuluivat. Tosin tarina ei kerro sitä, että paljonko hän piittasi Obamasta ja mitä niitä nyt on, kissat olivat hänellä maailmankuvan keskipisteessä. Luulen että katselin 14 minuutin videosta reilut kymmenen minuuttia, ehkä jotakin jäi tietoon saamatta, mutta kiinnostava huone joka tapauksessa.

Maanantai 29.kesäkuuta 2009

ylös -ylös

5/2016
Tuossa nojatuolin vieressä soi nyt Erkki Salmenhaaran Adagietto, Einar Englundin 'Kiinan muuri' -teossarjan jälkeen. Ostin orkesterin ystävien yhdistyksen kirpparilta tuon 'Tampere Filharmonia 75 vuotta' -levyn vuodelta 2005 vitosella, kun olin Tampere-talon konsertissa. Sen eka osuus, Erkki Melartinin Prinsessa Ruusunen -sarja, se ei ensi kuulemalta ollut yhtään mistään kotoisin, tavanomaista soutamista, paitsi että ehkä omat huonot fiilikset saattoi vaikuttaa kuunteluun.

Suurin motiivi ostamiseen, Einar Englundin Kiinan muuri -sarja, minusta se oli odotusten mukaista. Myös tämä Salmenhaara on ok. Ja tietysti tuo Ollilan johtama Sibelius, ei mulla taida kovin paljoa Sibeliusta olla omassa levyhyllyssä, en ole varma onko ennestään yhtään. Varmaan tuo Pohjolan tytär ja Suomi herää, jotka kuulostaa klassisen linjan populaarimusiikilta Suomessa, ovat sellaisia jotka mummokin tietää että ne on hyviä. Ei kai se haitaksi ole jos opin tunnistamaan pari biisiä Sibbeltä.

Sunnuntai 17.toukokuuta 2009

ylös -ylös

4/2016
Päivällä Viikon taiteilijan paikalla olivat Veksi Salmi ja Torsti Lehtinen kera toimittajan. Oikeastaan se oli parempi keskustelu kuin mitä etukäteen henkilöiden perusteella oletin. Vaikutti siltä, että Veksi Salmi selailee myös taiteesta kirjoitettuja tekstejä, ja vaikka hän ei jaakaan taulujaan tyylisuuntiin, niin ihan oikeasti hän on silti niitä tekstejä lukenut, sillä tavoin että sitä keskustelua ihan joustavasti kuunteli. En tiedä paljonko Torsti Lehtinen oli prepannut etukäteen, mutta ihan perusteltuja mielipiteitä hän esitti, puheena oli esimerkiksi visuaalisen ilmaisun ylivalta. Puhe ei mennyt ihan tavanomaisen taivastelun puolelle, että nyt on tätä mainosta ja kuvakulttuuria, pitäisi enemmän lukea kirjoja, vaan esimerkiksi kuullun ja nähdyn erosta oli mielenkiintoisia näkökulmia.

Sitä voi tietysti sulatella ja miettiä, että meneekö ääni ja iskelmä aina suoraan sydämeen, ollaanko me ihmiset kuvan suhteen jotenkin tietoisempia, järkeilevämpiä. Tai mitä merkitsee jos aika monessa kuvainnollisessa ilmaisussa on näkökulma tai näkemys tai muu viite mukana, joskus myös kosketusaistiin viittaavaa, kun taas kuuloaistin kautta tuleva koettaisiin sellaisenaan, ilman oheistekstejä tai muita rajauksia.

Sunnuntai 19.huhtikuuta 2009

ylös -ylös

3/2016
Nyt pitäisi oikeastaan täyttää suuri osa jäljellä olevasta filmistä, sillä kyllä kai taiteilijat sen ansaitsee, että saavat jossakin tolkullisessa ajassa teoskuvansa kehiin. Ja tietysti myös toisin päin, että Kuvastimen mielenkiinnon kannalta sillä on puolensa, että siellä on järkeviä näyttelyjä havainnollistavia kuvia, pelkät meikän jorinat ei ehkä ole riittäviä siinä näyttelyosuudessa. Jossakin Jälkijunassa tilanne voi olla parempi, katsellaan.

Ehkä käyn vielä kuitenkin Kangasalan keskustassa, vaikka en taida niistä kuvista paljoa hyötyäkään. Se nyt kuitenkin on, että valokuvaus on harrastus, ja filmi on järkevää saada johonkin tahtiin täyteen. Sellainen että ne kuvat otetaan bussipysäkiltä Valokuvia Peltoselle kävellessä, hämpsitään vähän vasemmalle ja oikealle, se ei ehkä ole se paras linja.

Sunnuntai 8.maaliskuuta 2009

ylös -ylös

2/2016
Tänään kävin katsomassa Saskian näyttelyn. Oikeastaan ihan hyvä, tosin Saara Forsell olisi voinut uuden pilkutuslinjan lisäksi kokeilla jotakin väljempääkin. Tai mikäs siinä, olihan se takahuone omalla tavallaan yhtenäinen, ei siinä mitään vikaa ollut. Silti suosikkejani olivat Minna Herralan akryylimaalaukset, värikkäät tiettyjä tunnelmia tavoittavat isot teokset, joissa saattoi olla vakavia aiheita, vedenalaista elämää ja mitä vaan, mutta joista ei huumoriakaan puuttunut. Otin kuvan Tästä asti aikaa -teoksesta, omalla tavallaan hulvaton, omalla tavallaan tosi, omalla tavallaan kaikkea muuta kuin pelottava juuri eläkkeelle siirtyneelle tai lomautetuksi joutuneelle. Myös Haaksirikko-työstä pidin. Ja se musiikkiin vivahtava oli ok, jos kohta se 'tukassa viilettävine nuotteineen' oli sellainen, että ilman näitä muita Herralan töitä olisin joutunut pohtimaan sellaista, että populaari sujuu, osaako tekijä paneutua enemmän.

Taisin pitää myös jostakin Afrikkaan tai työmarkkinaselkkaukseen vai mihin kritiikkiin viittaavasta työstä musiikkityön vasemmalla puolella, en viitsi nyt kaivaa niitä papereita esiin. Vedenalaisesta elämästä ja pilkkijästä jään alla ehkä jäin hieman ulkopuolelle, paitsi että niidenkin töiden osalta se esittävyyden ja sitten yleensä vaan johonkin suuntaa antavien töiden rajanveto oli ihan kelvollinen.

Kotielämää, ihmishahmoja, kauhoja, palkintolusikoita ja mitä ne oli ne suuret installaatiohenkiset Päivi Meriläisen maalaukset, kai ne omalla tavallaan toivat monipuolisuutta ja virkistävyyttä näyttelytilaan. Ehkä silti parimetrinen teelusikka punaisella 'aurinkojalustalla' oli hieman liikaa suhteessa omaan katsojan keittiöinnostukseeni. Vaikka ei niiden suurten vaneritöiden väreissä mitään erityistä vikaa ollut, eikä oikeastaan siinä lentävässä äidissäkään. En silti ihan sulattanut kaikkia niitä oheisjuttuja, höyhentä, värikästä aavikon kukkaa, mitä siellä nyt oli.

Aika hyvän mielen näyttelyhän se kaiken kaikkiaan oli.

Tiistai 24.helmikuuta 2009

ylös -ylös

1/2016
Kaisa Luukkosen näyttelyn teeman yhteiskunnallinen merkittävyys ja kantaaottamisen hiominen taiteelliseen muotoon joka ei huuda eikä pyydä anteeksi vaatimattomuuttaan, onhan se viisi tähteä harvinaista viime vuosien Kuvastin-systeemeissä. Mutta minusta ne on ansaittu tässä tapauksessa, ja oma vaivansa on siinäkin, jos tosiaan taiteilija on käynyt haastattelemassa ihmisiä ja heidän ajatuksiaan sitten ristivalotukseen asettanut.

Sille en voinut mitään, että minun mielestä Jukka Hautamäki tarjoaa liian paljon tavaraa katsojalle. Tekniikassa on hieman ehkä vaikutteita Sandisonilta, mutta kolmen erimuotoisen monitorin hallitseminen ja kaikissa toisiinsa synkkaavan jutun aikaansaaminen ei ole ihan helppo juttu. Tavallaan se oli mielenkiintoinen, mutta minun silmissä se ei oikein noussut siivilleen teknisistä kantimistaan. Jos katsoja katsoo koko ajan kolmea ruutua periaatteessa samanaikaisesti, niin siinä ei saisi tulla minun makuuni liikaa tahattomien tai satunnaisten valintojen tunnetta, vaan siitä pitäisi muodostua joku juttu ja juju.

Ehkä Hautamäki olisi voinut myös enemmmän valita sitä, että haluaako hän installaationsa toimivan reaalimaailman eri kulmien tarkastelussa ja pienimuotoisessa muuntelussa vai abstraktien kompositioiden variaatioiden hakemisessa. Nyt se hyppäsi sekavaksi se kuva, muuntautui vähän miten muuntautui, sitten taas oli aika paikalleen pysähtynyt puurivistö, sitten tuli jotakin nostureita kehiin, ja taas se solahti johonkin se kuva. Taiteilija osaa varmaan välineensä teknisen hallinnan, mutta ei ole ehkä minun näkemyksen mukaan vielä oikein kasvanut ulos siitä välineestä, niin että itsenäisen taiteilijan kädenjälki ja kerronnan hallinta olisi se päällimmäinen juttu.

Vastaavasti Helena Lampun maisemista Saskiassa monet oli sympaattisia, mutta hänen enkelikuvansa makeilevine koristuksineen ottivat melkein aivoon ; se minun 'satumaisia naisia' on hieman ehkä kriittisen negatiivinen, jos kohta joku voi ne ottaa sadun kuvituksena tai muuten tykätä että hauskoja kuvia. 2000-luvun nykytaiteen ilmaisun etsinnän näkökulmasta, en tosiaan oikein jaksa innostua niistä, jos kohta se menettelee minullekin että välillä näyttelyissä voi nähdä vanhan koulun kasvattajien töitä.

Kun Saskia ei saanut verkkosivulleen näyttelystä tietoa aikojen ollessa ja kun Lamppu ja Eeva Kauppinenkaan eivät ehkä ole niin aktiivisia verkon käyttäjiä, niin tuskin sillä on kovin paljoa merkitystä että saivat sen arvion kuin saivat. Kello on 21, taidan yrittää tehdä ranskan tehtäviä.

Sunnuntai 11.tammikuuta 2009

ylös -ylös
2015

12/2015
Eilen kävin katsomassa Martti Aihan näyttelyn Sara Hildénin taidemuseossa. Mikäs siinä, Virpi Nikkari oli tehnyt parhaansa, eikä mulla ole tietoa siitä, että miten sen voisi tehdä paremmin. Yhden kuvan otin, minusta tuo näyttelykäynti sopi hyvin eilisen pirtaan, mutta en varauksettomasti voi suositella näyttelyä ihmisille, jotka eivät ole pitkään aikaan seuranneet taiteen kehitystä. Minun mielestä se vähän kuin kävi keskustelua jonkin varhaisemman ajanjakson kuten 70- ja 80-luvun kanssa, ja sillä tavoin että siihen ei ollut ollenkaan helppo päästä mukaan.

Esimerkiksi Picassolle ja Maigretille omistetut teokset, periaatteessa niin voi tehdä, mutta se voi olla myös rasite, jos taiteilija pyrkii kuuluisuuksien nimiin ja tekotapoihin viittauksia tekemällä herättämään huomiota, että hei kaikki museoväki, katsokaa, eikös ole kiinnostavaa taidetta. Mielestäni siellä oli aika paljon sellaista, mikä ei oikein omille siivilleen noussut. Miestaiteilijoiden peruslinja usein on, että tunteita tai inhimillisiä viittauksia teokseen ei saa tulla, muuten se on populaaria ja taso laskee. Käytännössä tuloksena voi olla tyhjien tynnyrien kolinaa, kun muotoja tehdään muodon vuoksi, ehkä jotakin mennyttä suuruutta apinoiden.

Se että alakerrassa pyöri tv-ohjelma, jota tekemässä oli näyttelijöitä hännystellyt Kari Paukkonen, ja jossa yritettiin tehdä puoliväkisin nerokulttia ja väärinymmärrystä ja ulkopuolisuutta Aihan päälle, se ei ollut minun makuun. Tietysti Aiha esitti helsinkiläistä miestä siten kuin häntä pitää esittää, vähän neuroottinen, ylänappi auki, vähän tekorento, voi kuvitella että purkkaa menee kuin jääkiekkovalmentajalta SM-liigassa, kun kamera pysähtyy. Kovin erilainen tyyli kuin esimerkiksi Kuutti Lavosen taideteoksen valmistumista kuvaavassa hidastempoisessa videossa.

Luultavasti Paukkonen tekisi palveluksen, jos jättäisi neromyyttiin ja puhuvaan päähän perustuvat taiteilijahenkilökuvansa jonkun toisen tehtäviksi. Se on vähän eri asia, jos henkilökuvaa tehdään innokkaan opiskelijajoukon edessä James Liptonin lipomistyylillä, ja sitten henkilökuva, jossa taiteilijan työn ja tekemisen piirteet pääsisivät esiin ilman väkisin likistystä. Voi tietysti olla, että on monia hyviä kuvataiteilijoita, jotka eivät ole hyviä esittämään itseään televisiokameralle stressaantuneen mutta kiireisen ja pihalla olevan toimittajan edessä. En ole selvillä siitä, onko joku tehnyt Aihasta onnistuneen henkilökuvan. Sitäkään en tiedä, että onko koko dokumentin verhoaminen tupakansavuun sitten hyvä tehokeino, minusta se alleviivasi sitä, että hermosauhut koko ajan olivat tarpeen, koska taiteilija koki sen työnsä pikakelauksella selittämisen niin piinalliseksi.

Nikkarin homma, omalla tavallaan se on haastavaa, että miten tehdään yhden aika subjektiivisen näkemyksen varaan eli E.J. Vehmaksen näkemyksen varaan perustuvan 1950-1970-luvun taiteen museon kokoelmasta koko ajan mielenkiintoisia näyttelyitä. Toisaalta ei ehkä pidä tehdä liikaa numeroa ei-esittävän taiteen osuudesta kokoelmassa. Kuuluisan taiteilijan kuten Järnefeltin äidin muotokuvaa ei varmaan kokoelmassa ole, mutta todennäköisesti sieltä nousee aiheita, joissa on riittävästi elementtejä esimerkiksi näyttelystä kertovaan viestintään tai taiteeseen tutustumisen alkumetreillä olevia varten, kyllä sieltä varmaan pystyy lähivuosikymmenet hyviä näyttelyjä tuottamaan.

Ja tuo että ensin on Aihan taidetta museon kokoelmissa, ja sitten kyseisestä taiteilijasta tehdään retrospektiivi, ei tuossa periaatteessa mitään vikaa ole. Eikä eilisessä esillepanossa mitään erityistä vikaa ollut. Omalla tavallaan silti taisin kokea, että jäin vähän kuin ulkopuolelle niistä teoksista, ne eivät yleisesti ottaen oikein puhutelleet.

Minusta alle 40-vuotiaiden sarjassa usein miehet ja naiset tekee sillä tavoin taidetta, että ei voi sanoa naisten tekevän tätä ja miesten tuota. Paitsi että suoraan taidekoulusta valmistuneista naiset saattaa olla enemmän kiinni siinä oman persoonan valottamisessa, tehdä videon omista tai ystävän pihatalkoista ja ajatella että kun tutulla porukalla oli mukavaa, niin varmaan taiteen katsojillakin on mukavaa.

Miehet, tietyt pehmeää linjaa kannattavat, kuten edesmennyt Gunnar Pohjola tai sitten Rafael Wardi, herkkyys ihmisenä ja herkkyys taiteilijana ei siitä muuksi muutu, taide vaan kehittyy. Pohjola joutui ilmeisesti hieman sitä työskentelytapaansa muuttamaan näköpulmiensa vuoksi.

Sitten on miestaiteilijoita, jotka ovat lyöneet läpi vaikka jollakin 70-luvun informalismin tekniikalla, tehneet taidetta taiteen vuoksi jos niin voi sanoa, ja jotka ei ehkä saa omakohtaista otetta ja persoonallista kosketusta siihen taiteeseen mitenkään syvenemään vanhemmiten.

Yleistykset ovat tietysti aina epäoikeudenmukaisia useimmille, myös keski-ikäiset naistaiteilijat voivat toistaa formaalia menneen ajan taiteensa muotoa, sisällön uudistuminen tai monipuolistuminen ei aina onnistu. Mutta omaan makuuni monet esimerkiksi Saskian yli 50-vuotiaista naistaiteilijoista ovat tiukasti taiteessa ja ajassa kiinni, tekevät sellaista joka minua koskettaa. Ei 'neljän tähden taiteilijoiden' naisten ja miesten osuudessa varmaan kovin suurta eroa ole, mutta luulisin että varttuneissa taiteilijoissa se on hiukan naisten hyväksi se suhde tällä minun taidekokemuslistalla. Joka on tietysti oma juttunsa siinä mielessä, että sitä ei voi yleistää esimerkiksi kaupalliseen menestykseen.

Aihalta oli esillä kaksi pienikokoista 'luettelotyötä', joissa kirjasten paperit oli tiukasti laatikossa, idea jota on käytetty myöhemmin Rajatilassa ja kansainvälisillä areenoilla. Jotkut taiteilijat kohoaa yhdellä toteutusidealla vuoden nuoreksi taiteilijaksi, kuten se valkoisia kohoutumia paperille painellut taiteilija joku vuosi sitten, sitten on niitä, jotka kokeilevat monia eri tyylejä.

Ehkä takautuvissa näyttelyissä juuri on vaarana, että aika monenlaista on hyllyihin ja eri kokoelmiin vuosien saatossa kertynyt. Silti olisin nähnyt vaikka reilunkokoisena valokuvavedoksena esimerkin tai pari niistä Aihan firman fiksaamista rakennusten suojapeitteistä. Jos taiteilija on aika äskettäin tehnyt uuden aluevaltauksen, ja jos on todennäköistä että aiheen mainospitoinen merkitys sittenkin säilyisi rajattuna Sara Hildénillä, sinne ei olisi sittenkään niin paljon niitä rakennusliikkeiden johtajia rynnännyt, niin minusta se olisi silti täydentänyt henkilön luovan työn kirjoa ajankohtaisella tavalla. Siitä huolimatta vaikka ne muoviset suojapeitteet itsessään ei olekaan sellaista tavaraa, josta voisi kerrostalorempan jälkeen leikata olohuoneiden seinille halpoja taide-esineitä.

Taide on monenlaisen muun visuaalisen tykityksen puristuksessa, ja minusta on ihan hyvä, että museotkin hieman vähentävät niitä ruksitettujen kameroiden määrää tiloissaan. Ihmiset ehkä haluaa kokea jonkin itseään koskettaneen palasen näyttelystä osittain myöhemmin kotonaan, kuten minäkin alakerran ikkunan kanssa kommunikoineen pleksityön eli Vaassila (2007) -työstä otetun yhden ruudun verran. Monenlaista visuaalisten kuvioiden pohdittavaa näyttely antoi, mutta erityisen inhimillinen tai mieltä lämmittävä kokemus se ei ollut.

Lauantai 27.joulukuuta 2008

ylös -ylös

11/2015
Tilasin tänään vajaalla 17 eurolla Freemanin Valokuvaamisen taito -kirjan, vaikka sillä ei ehkä suurta kysyntää olekaan. Ei se silti haitaksi ole, vaikka valokuvausta visuaalisen ymmärtämisen kautta on mukana, ne tähänastiset oppaat on minun mielestä aika teknisiä lähestymistavaltaan. Punkarin kirja, onhan se hyödyllinen eka kertaa kameraa yleensä ja varsinkin digitaalista kameraa pitelevälle, mutta ei se edes yhdessä pelkistetyn Mainosvalokuvauksen abc:n kanssa paljoa takaa.

Ei tietysti mikään kirja takaa, pitää olla kiinnostunut ja vähän sitä joko synnynnäistä tai harjoiteltua silmää.

Keskiviikko 19.marraskuuta 2008

ylös -ylös

10/2015
Eilen Maija Paavolan näyttelyn arvosteluksi näytti tulleen, että 'Kudotut luontohavainnot', se pitää muuttaa Mäntässä muotoon 'Kudotut luontokappaleet', joka on sekä täsmällisempi että oikeastaan myös humoristisempi sikäli, että yleensä luontokappaleilla tarkoitetaan lähinnä eläimiä, mutta että oikeastaan sen voi ajatella myös noin päin, että se voi olla tietty esine, kudottu, virkattu tai jotakin, joka esittää luontoa.

Ehkä minun arvosteluterminologiani ei täysin kestäisi, jos sitä ja sen merkitysfilosofioita arvioitaisiin ankaran tieteenfilosofian pohjalta. Parhaassa tapauksessa arvostelulauseet kiteyttää napakasti jotakin, joskus ne vaan kuvaa suuntaa antavasti sitä mitä esillä on.

Onhan sekin myönnettävä, että tässä näyttelyssä oli mukana aika tavanomaistakin kamaa. Toisaalta mulla on ollut periaate, että jos esillä on vähintään yksi, ehkä 2-3 itseäni kiinnostavaa ja ajatuksia liikkeelle saavaa työtä, ja loppukin näyttelystä ehkä jotenkin tukee sitä yleislinjaa eikä vie pohjaa niiltä parilta kolmelta laatutyöltä, niin silloin se usein kallistuu neljään tähteen se arvio.

Se on tietysti makuasia, että saako näyttelyssä olla roskaa, jos se muuten on hyvä. Kuvastimen linjana taitaa olla se, että näyttelyssä voi olla yhdentekeviä teoksia, jopa roskaa mukana, jos sen varsinainen perussisältö on riittävä. Luulen että Aamulehti on tässä ankarampi : jos näyttelyn yleislinja ei ole tarpeeksi hyvä kriitikon mielestä, näyttely unohdetaan tai siitä kirjoitetaan negatiiviseen sävyyn.

Maanantai 20.lokakuuta 2008

ylös -ylös

9/2015
Saskia, hieman siinä oululaisten jutussa oli ensin sulattelemista, vaan oikeastaan sen yhden työn vaikutelma piti. Siis Päivi Pussilan Eine kleine Nachtmusik. Sellaisella kapealla raiteella se eteni, että jos olisi ollut vähän lisää tavaraa kuvassa, niin olisi lähestytty kitsiä, mutta kun siinä ei ollut sitä ylimääräistä. Samantapaisia nauhoja käytetään joulun toivotuksissa, mutta Pussilan unen musiikkia ja ehkä unen kestoakin kuvaava hieman kaarteleva nauha, se oli minun mielestä paikallaan siinä missä se oli. Ja kuvakin, lähinnä nukkuja näytti keski-ikäiseltä naiselta, mitä en pidä kielteisenä asiana. Siis tietty arkisuus ja uskottava yöasu, ei mikään Stockan läpikuultava unelma, vaan sellainen perussuomalaista mallia oleva ja naisten peruspunaista edustava asuste. Teoksen myönteistä kokemusta auttoi sekin, että nimi herätti muistikuvia ja assosiaatioita siihen aikakauteen, kun Anttilan kasetillinen wieniläisklassikoita takasi uneen vaipumista jossakin opiskelijatalossa, mankassa oli automaattinen pysäytys vielä, mikä tuntui hyvältä systeemiltä.

Raimo Törhösen koirat, hyvinhän ne oli maalattu, mutta pieni pulma oli että mitäs sitten. Se saksanpaimenkoira oli väreiltään ja valaistukseltaan, luonteenomaisuudeltaan ehkä sellainen elävin. Toisaalta juuri realistista koiraa ulkoisesti muistuttava saksanpaimenkoira ei ehkä ole innostavin taiteen merkitysten kantaja vanhan ja vakaasti astelevan kääpiömäyräkoiran omistajalle. Maalarin koira -teos sitten, asiallinen työ se oli, mutta pulmana on hieman, että vaikka maalaukset täyttäisivät vaativankin tilaustyön kriteerit, oli sitten kyseessä koiran omistaja tai rotujärjestö, niin sitten on kuitenkin vielä se juttu, että tuoko teos galleriaympäristössä esiteltynä mitä uutta taiteen maailmaan.

Varikset ympyrän molemmilla puolilla ja ranskaa teoksen nimeen, siinä oli varmaan jokin arvoitus tai piilomerkitys, mutta jotenkin ne variskuvat ei oikein innostaneet. Varis mikä varis, seisoo tai on ketarat suorana.

Ehkä avioparin töissä on molemmilla sellaista pyrkimystä aika realistisella ja tunnistettavalla tavalla kuvattuja kohteita kankaalle tallentaa. Tuossa tilanteessa siihen sitten pitäisi tuoda jotakin muuta, jotakin joka jää katsojalla vähän kuin pyörimään, että mitä se nyt on. Ja taidan olla edelleen sitä mieltä, että Pussilan kaksi unityötä samalle seinälle asetettuna, ne jätti hieman sitä ilmatilaa katsojan ajatukselle, että minkä vuoksi se nyt tuossa leijuu, miksei ole Sukarin Suomi-soffaa tai jousipatjaa kuvattu siihen alle. Pussilan käsiä kuvaavista töistä en ehkä löytänyt sellaista napakkaa juttua, vaikka varmaan kolmen kuvan sarja rukoukseen liittyvistä käsistä voi jotakuta puhutella. Yksinäinen-teos sitten, sekin on vähän.. Periaatteessa kyllä, mutta joku voi istua yksin lattialla, vaikka siinä toisella puolellakin olisi joku joka ei näy kuvassa, tai sitten että hän olisi saanut päivän aikana pärpättää itsensä väsyksiin ja sitten vähän huokasee kun on kotiin tullut. Syvemmälle psykoanalyysin tulkintoihin tai käytännön elämänkokemuksen pohjalta hahmottuviin mahdollisuuksiin ei ehkä ole tarpeen tässä mennä, mutta ihmiskuvausta olisi voinut olla useampikin työ, ja se nimeäminen olisi ehkä voinut olla vähän ilmavammin. Mutta noinkin, kyllä sali oikeastaan oli tarpeeksi monipuolinen eikä liian sirpalemainen katsojalle, vaikka ovesta katsottuna vasen puoli meni vähän kuin että katselin läpi, oikealla puolella oli ne varsinaiset teokset.

Lauantai 6.syyskuuta 2008

ylös -ylös

8/2015
Kuvastimen päivitin äsken, luulen että siinä meni kirkko keskelle kylää. Tarkoitan että olen pitänyt Pentti Kokkoa jossakin määrin perusakvarelleja maalaavana, siis sellaisia töitä, jotka esittää jotakin nimettyä maisemaa, ja jotka ei paljoa siitä kohoa siitä maisemasta, siinä nyt vaan on se talo ja puu ja mitä on. En nyt tiedä, että oliko tuo tämänpäiväinen näyttely kaikkein villeintä ja vapainta maisemankäsittelyä, en tiedä sitäkään, että sanoisinko tuota näyttelyä modernistiseksi, mihin suuntaan taiteilija omissa tiedotteissaan sanoo taidettaan vieneen.

Jotakin hän kuitenkin on tehnyt, siis Saskian näyttely ei jää pelkkään pyrkimykseen maiseman sellaisenaan toistamiseen. Osa menee minun makuun ohi, akvarelli jää epämääräiseksi sutuksi, sitten ne luontokuvat aika lailla oli vaan luontokuvia. Mutta minusta maisemat, lähinnä kulttuurimaiset missä oli ihmisen jälkiä, ja sitten muutamat pyrkimykset rajatummissa kohteissa abstraktin suuntaan, ne abstraktit ehkä oli varovaisia, maisemat ei kaikilta osin olleet ennenkuulumattomia, voi olla että tässä on hieman oman pirkanmaalaisuuden lisäpisteitä, mutta sanoisin että maisemakuvista muutama meni perille. Siis tavoitti jotakin mitä maisemakuvan voi olettaa tavoittavan. Ja sitten ne abstraktit seinän analyysit ja mitä niitä joitakin oli, ne oli kuitenkin merkki pyrkimyksestä uuden löytämiseen, taiteelliseen etsimiseen.

Henkilökohtaisesti ne Espanjan ja Italian työt jäivät aika etäisiksi. Kun en ole koskaan käynyt noissa maissa, niin en voi sanoa että ei pidä paikkaansa, ei tuollaista ole, mutta voi olla että ne kuvat eivät ainakaan vastanneet sitä ihannekuvaa, mikä minulle on taiteen kautta muodostunut Espanjan ja Italian maisemista. Tai arkisemmin sanottuna, minun mielestä Kokko ei ole paljoa säätänyt Suomen kuvissa käyttämäänsä värimaailmaa Espanjan ja Italian kuviinsa. Jos Kokko olisi tullut Kangasalle ja täältä valinnut telineelle paikan, ja kirjoittanut alle että Maisema La Kangaaselas, niin saman vaikutuksen se kuva pelkkänä kuvana ilman tekstejä olisi tehnyt.

Se pyrkimys abstrahointiin, minkä näyttelyn katsomisen jälkeen luin lehdistötiedotteesta, minun mielestä se oli kuitenkin niistä Suomeen sijoittuvissa minulle ruisleipätaidetta edustaneissa töissä faktaa. Esimerkiksi se 'Lähiö'-maalaus, josta otin kuvan, ei varmaan niin selkeästi jäsentyvää paikkaa täällä missään ole telineelle, mutta minusta siinä oli oma itunsa. Olisi liioiteltua sanoa, että takaosan aika iso tai korkea talo suhteessa keskiosan rakennukseen tekisi siitä kiinalaisen maisemamaalauksen perillisen, vaikka helposti siihen suuntaan kallistumia saatankin nyt nähdä kuukausi Vantaan kiinalais-suomalaisen maisemanäyttelyn jälkeen. Mutta silti se ja ehkä 3-4 muuta työtä, miksei muutama pieni kaupunginosien mukaan nimetty työkin, minusta ne kuvaa hyvin kaupunkimaisemaa, ne ei ole sillä tavoin rutinoitunutta peruskuvaa kuin Ensio Kauppilan valokuvat ; toisaalta Tampereen taidemuseon entisen johtajan Viirilän taide, jos vertaan omista mieltymyksistä käsin Kokkoon, ja olen vielä lähtökohtaisesti sitä mieltä, että tällä alueella riittää maalattavaa useammalle, niin sanoisin että Kokon maisemataiteella on paikkansa.

Suoraan taiteen keinojen uusintamismielessä neljä tähteä on aika paljon, mutta kotiseutukuvaus taiteellisia arvoja kunnioittaen, en kadu noita tähtiä.

Sunnuntai 17.elokuuta 2008

ylös -ylös

7/2015
Uuden kirjan päivät, omalla tavallaan ne vahvistivat sitä käsitystä, että voi olla taiteesta kiinnostunut, tai voi olla kirjallisestakin taiteesta sen muodon näkökulmasta kiinnostunut, vaikka ei ehkä kirjoittamiseen olisikaan niin luovaa suhdetta, jos niin voi sanoa. Pikemminkin vaan asettelen sanoja peräkkäin siinä määrin että saan omia ajatuksia luettavaan ja itselleni näkyvään muotoon. Se varsinainen luovuus tai ainakin oman tekemiseni ja suurimman kiinnostukseni kohde on kuvalliset muodot, valokuvien ottaminen. Tietysti katselen mielelläni myös maalauksia, videoita, veistoksia.

Tosin jos en noista kuvista mitään kirjoittaisi, olisi vaan 'puhtaat kokemukset', ei Kuvastimeenkaan oikein tekstiä syntyisi. Taidenäyttelyt taitavat olla minulle asioiden mahdolliseen järjestykseen saattamisen muotoon tutustumista, ja monessa tapauksessa sitten jälkeen päin siitä kirjoittaminen, se ikäänkuin vahvistaa sen, että mitä olen nähnyt, se on totta. Mäyräkoira Ake on aika samaa mieltä näistä asioista, ei juurikaan hauku, kirjoitan mitä tahansa.

Sunnuntai 13.heinäkuuta 2008

ylös -ylös

6/2015
Kuvataideviikot yllätti ilman muuta positiivisesti. Etukäteisvikinät, että on tehty liian pieniä looseja, ei minun mielestä, sillä aika tilavia osia entisestä on edelleen jäljellä, ja esimerkiksi se yläkerran tila taisi olla jo viime vuonna jollakin tapaa jaettu kun siellä oli se peilisysteemi. Sitä ennen siellä oli Kuvataideviikkojen palkinnon saanut katoavan rakennuksen tekijä, mutta luulen että sellaisen supersalin installaation rakentajia ei välttämättä joka vuosi ole. Nyt tilat on tehty yleisesti nykytaidetta palvelemaan. Pihamaahan en vielä tutustunut, voi olla että se on hieman hajanaisempi kokonaisuus, kun se on nyt ilmaislinjalla.

Sisäpuolen taiteilijoita on varmaan yli 60 kun kokonaisluku on 72. Sanoisin tässä vaiheessa yhden yön nukkumisen jälkeen, että en olisi hätistelemässä ketään taiteilijaa sieltä pois, ja se on tuossa muodossaan monipuolinen laadukas nykytaiteen katselmus.

En taida jaksaa nyt luettelon kanssa käydä niitä töitä läpi, mutta listailen joitakin muistikuvia. Aino Kannisto, ei ehkä yllättävä, varmaan pari kuvaa kolmesta olen nähnyt aikaisemmin, mutta varsin hyvin se kolmen kuvan paketti siihen alakerran saliin istui. Lehdessä ollut kuva, ihmisen kuoren poistaminen, Kanniston kuvien edessä, punainen lasikuitu ei saanut erityisiä vereen liittyviä tuntemuksia liikkeelle, asia oli etäännytetty, vaikka kyllä se silti omalla tavallaan kiinnitti huomiota siihen, että mitä on ulospäin, jääkö sisäpuolelle mitään jos ulkonäkökisat jätetään väliin.

Pienimuotoisista töistä Arto Nurron jotkut teokset osuivat naulan kantaan, esimerkiksi internettiä kuvaava työ. Kuopiolainen Räsänen tai Räisänen oli tehnyt kaljapullon korkeista 'Kukkaketo' -nimisen työn. ITE-taiteen juttu oli soppi, johon vuosikymmenien aikana oli koottu kuvitteellisen paikan rekvisiittaa, ministerisalkkuja myöten. Mukana oli myös muinaisen kulttuurin museoesittämistä vapaasti soveltava osuus, jossa oli kovasti koristeltu hevonen ja lasikaappiin sijoitettu 'muinainen eläin'. Sijoittui johonkin kummastuttavan ja riemastuttavan puoliväliin.

Sunnuntai 29.kesäkuuta 2008

ylös -ylös

5/2015
Eilinen ranskalaiselokuva Niagarassa, Perhonen lasikuvussa oli ilman muuta onnistunut valinta. Ja tekijät olivat onnistuneet epäviihteellisestä aiheesta tekemään elokuvan, joka yhdisti vaikean ja vakavan aiheen käsittelyn siihen, että myös hyvin rajatussa tilassa kuten tässä tapauksessa halvautuneena niin että henkilö pystyi vaan silmäänsä räpäyttämään, on ehkä olemassa mahdollisuutta mielikuvitukseen, muistoihin ja nykyhetkeen palaamiseen niin että se tekee inhimillisestä elämästä inhimillistä. Takautumiahan ne noin tavanomaisen juonen mielessä oli ne eloa esitykseen tuovat kohdat, toisaalta se nykytilan käsittely oli minusta myös asiallista, ei väkisin aseteltua kaunistelua eikä vammaisuudessa kylpemistä.

Sitä jäin hieman miettimään, että päähenkilö eli lopputekstien vai loppupuolen mukaan eli kirjan julkaisun jälkeen vain 10 päivää. Onhan se mahdollista, että julkisuuden kiinnostus on ollut suhteetonta verrattuna päähenkilön mahdollisuuksiin antaa haastatteluja tms., ja voihan se olla että se tietty viesti tuli jo kerrottua tuon kirjan julkaisemisella, mihin tämä elokuva on tavallaan jatke, mutta mietin sitä, että miksi päähenkilön ajatusten saattaminen julkisuuteen ei sitten vahvistanut persoonaa. Tietysti hän oli hyvin hauras, mitä sitä kieltämään. Ja onhan se niinkin, että ei se omien tekstien julkisuuteen saattaminen välttämättä ole tavalliselle ihmiselle mikään erityinen ilonaihe, ellei ne ole hyviä ja järkeviä ne tekstit, ja kirjoittajalla selväjärkisyyttä julkisuuden suhteen. Ranskan kielen soljuminen, yhteensä 4 katsojaa teatterissa, viimeisellä eli yhdentoista bussilla kotiin, mukava iltahan se oli.

Sunnuntai 2008-05-25

ylös -ylös

4/2015
No niin, tässä on puolipakko kirjoittaa muutama rivi, koska fiilingit on hieman sellaiset, että pitää pyrkiä hakemaan myönteistä rauhallista mieltä tilanteeseen.

Jotakin on mennyt asialliseen suuntaan. Kuvastimen päivitys on yhdellä tavalla alkanut, ja vaikka se on keskeneräinen, niin oikeaan suuntaan homma etenee, siis ennustettavaan webbi-päivitykseen. Ja kun saan sinne perjantai-aamuna ehkä kuvat viime aikojen näyttelyistä, vähän 'laajaa Kuvastinta' kehiin, niin luulen että hyvä niin.

Myös se sitten, että tällä hetkellä tässä kämpässä ei ole yhtään desiä valokuvankehitysnesteitä tai kehitteitä, se on hyvä asia. Ei se nyt mikään hirveän miellyttävä keikka ollut tänä aamuna niitä Tarastejärvelle viedä, mutta parempi se kuin pyöritellä niitä näissä komerotiloissa. Luultavasti myös autosta ne kemikaalien hajut alkaa haihtua, kun tulee kesäisemmät ilmat ja silleen. Tämä huhtikuun alku ei ehkä ole ole vielä ihan ihanteellisinta, kun yöllä menee kosteaksi ja pakkasen puolelle, päivällä sitten taas lämpiää muutaman asteen.

Tiistai 2008-04-01

ylös -ylös

3/2015
Asiasta kolmanteen, kävin katsomassa Rajatilan näyttelyt, ja jälleen oikeastaan aika hyvät sellaiset. Toisaalta alakerrassa aiheena oli nuorten itsemurha, hieman siinä oli silmittelyä, mutta näin illalla kotona sanoisin että se näyttely on yhdellä tavalla mietitty juttu merkittävästä aiheesta. Neljä tähteä, riippumatta siitä olenko miettynyt tiettyä tutun autokolaria tai muita kolareita tai äkkijuttuja. Aihepiiri on aika vaativa, tuollaiseen tarttuminen ja sitten sen käsittelyssä eteenpäin vieminen, oman panoksensa tai kysymyksensä aihepiiriin heittäen, se on arvostettava juttu. Siis Olga Palomäen Unohdetut-näyttely. Tai Iidu Tikkanen, ei sekään paha ollut, näyttelytilanteiden analysointi, jos kohta siinä valkoisen taustan käytössä on tiettyä sukulaisuutta aiempaan Heini Matveisen näyttelyyn.

Nyt kello näyttää 21.50, on aika valmistautua nukkumaan. Eiköhän tämä tästä, Salaisuuksia ja mustia aukkoja -teos on jo seinällä, mietin sitä ensin että jäikö liian ylös, vaan nyt tästä tietokoneen äärestä arvioituna, se on juuri noin ok, ruutua katsoessa yksityiskohtia ei osu silmiin. Ja monet muutkin tavarat tässä talossa on jo muuton jäljiltä paikoillaan, mutta paljon on vielä sitä mitä pitäisi järjestellä.

Sunnuntai 2008-03-09

ylös -ylös

2/2015
No niin, lauantai on illassaan, Tampereella on käyty, Kalevassa uitu ja Saskia katsottu. Myös kuvat teetetty Tenhusella. Luulen että saan huomenna Rajatilan Andrea Zapata Giraun videosta asiallisen kuvan, melkein kaikkihan ne onnistuivat ne filmille kuvaamisen yritykset.

Sen sijaan Hannu Ojalan näyttelystä tyydyin miettimisen jälkeen kolmeen tähteen. Siellä oli monia hyviä teoksia, ehkä yleisesti pidin enemmän kokeellisten tilojen rakentamisesta, eräänlaisista puolimahdottoman arkkitehtuurin kokeiluista kuin erilaisista kummallisista hahmoista. Mutta sellainen pieni pulma oli, että näyttelyn teokset ei ehkä oikein kommentoineet keskenään kun ne oli niin eri sarjaa. Ja se myös että joukossa oli kevyttä kuvitus- tai sarjakuvamaista juttua, josta ei sitten oikein jäänyt paljoakaan mielen pohjalle hyrräämään. Noin pari ehdokasta www-sivun kuvaksi olisi kyllä ollut, sellainen yksityisalueen lähestymiseen kai liittyvä tyylittelevä juttu, jossa portit ehkä ei olleet ihan portteja mutta oveliin kulmiin kääntyviä kuitenkin. Myös pari oikeanpuoleisen salin työtä askarrutti, ehkä sellainen sinivalkoinen patsaan ja rakennuksen puoliväliin sijoittuva keskeinen elementti, joka sitten ottaa mittaa pilvien kuvioista.

Jos noiden seuraksi olisi ollut lisää tiukkaa tavaraa, tai ne hahmon kuvatukset olisi hieman sitä omaa lössiään selkiyttäneet, siis että niistä olisi muodostunut jonkinlainen galleriakokoelma, joka olis herättänyt jotakin tunnelmia, jotka olis keskenään kommunikoineet, niin tottakai siitä olis sitten ollut pakko antaa neljä tähteä. Siitä huolimatta vaikka se olisi vähän yksivakaista jo sekin kun Saskian vuosi on alkanut niin hyvin. Mutta kun ne oli ne otukset ja niiden hieman fantasiavaikutteiset maailmansa sellaista maailmasta toiseen hyppimistä.

Jos olisin ollut varakas perheenäiti ostamassa lastenhuoneeseen sopivaa hahmoa, niin sellaiselle kävijälle tuo jokaiselle jotakin -ripustus olisi toiminut. Minulle se jäi vähän etäiseksi.

Lauantai 2008-02-16

ylös -ylös

1/2015
Hiihdin ensimmäistä kertaa tänä talvena tänään, tuohon minun pururatahiihtotyyliin lunta riitti, ei valittamista. Ja koska hiihto ei ole kovin sosiaalista, ajoin sitten Keuruun Kamanaan katsomaan Vuoden nuoren taiteilijan Samuli Heimosen sekä helsinkiläisen Eija Keskisen näyttelyä. Mikäs siinä, kyllä siinä katsottavaa oli, monia mielenkiintoisia töitä, vaikka ihan helppoa ei ole tainnut olla sen näyttelytilan järkevä täyttäminen. Ja odotan että Tampereen taidemuseoon tulee aavistus monipuolisempaa Heimosta, eläinaiheet perinteisellä tyylillä olivat joko aika pieniä tai muuten ehkä vaatimattomampaa kuin parhaina kesinä Salmelassa. Tietyt väripistejutut kuten kutsukorttiin painettu työ, joka näytti ensin abstraktilta, mutta kauempaa katsottuna huomasin sen leopardin vai minkä pään niistä pisteistä muodostuvan, kyllä se oli mielenkiintoista ja onnistunutta tuotantoa.

Valokuvaaja Keskinen sitten, miten sen nyt sanoisi. Siis tehdään kuvasarjoja kavereista, uuni-installaatio, minusta mukana oli hieman sellaista tavaraa, joka ei ollut ihan suhteessa niihin 4000 euron tai jotakin hintoihin. Mikä sitten ehkä oli suhteessa, niin se oli se suhdesarja, joka oli 1-5, mutta 3 jätetty tästä näyttelystä myynnin tai muun syyn vuoksi pois. Tietysti hintoihin voi ajatella vaikuttavan sen, jos kuvaaja tekee kahden kuvan pohjustettuja sarjoja, mutta maallikon arkiajatteluun tulee ensimmäisenä mieleen sellainen että otetaan 15 vedosta tai mitä otetaan kustakin, se valokuvaajien liiton kai sopima määrä. En kyllä tarkemmin tutkinut niitä hinnastoja.

Suhdesarjassa oli kuvia kai Ranskasta ja Suomesta, hieman ikäeroa, ehkä jossakin tavanomaistakin suhteen osoittamisen innokkuutta, mutta silti joissakin niistä asiat kiteytyi kohdalleen.

Ehkä epämääräisistä ihmiskuvista omalla tavallaan toimivaksi nousi myös se, missä miestaiteilija seisoi keskimmäisenä jonkin seinämuratin seassa, laitakuvissa sitä kasvillisuutta oli vielä enemmän. Tai en tiedä että toimiko itse kuva, vai syntyikö laadun vaikutelma tuon oksiston vertautumisesta Heimosen täplätöihin, ehjältä kokonaisuudelta se joka tapauksessa vaikutti.

Lintuhenkinen naisen puutarhassa puuhailu, ajattelin heti että omakuva, mutta voi olla että ei ollut. Ehkä tämä jahkailu on osittain seurausta siitä, että alumiinille vai mille pohjustettu valokuva ja maalaus edustaa aika eri tekniikoita, tekee erilaisen vaikutuksen katsojaan. Miten tahansa, tietysti tuo näyttely monen harrastajapiirin näyttelyt mielenkiintoisuudessa ohittaa, mutta ehkä odotan Heimosen jatkavan sitä ihmissuhdesarjaansa Taidemuseon suuremmassa näyttelyssä.

Sunnuntai 2008-01-27

ylös -ylös


Jälkijunassa | 2015 |    /     Laaja


*Kuvastimesta | Kommentit | Laaja Kuvastin | Etusivu | Tampere | Rajatila | Saskia | Sitaatti
ylös -ylös