Etusivu
Galleria Rajatila
Galleria Saskia
Taiteilijat
Sitaatti
Jälkijunassa
Tietoja Kuvastimesta

2016 | 2015 | 2014 | 2013 | 2012 | 2011 | 2010 | 2009 | 2008 | 2007 | 2006

Jälkijunassa on istuttu nyt 10 vuotta ja 2 kuukautta, aloitin palstan marraskuussa 2006. Tarkoitus oli silloin tuoda esiin pitempiä ajatuskulkujen rönsyilyjä, jotta näyttelyjen pika-arviot eivät hupsahtaisi ihan tyhjästä esiin.

Viimeinen sana taiteessa on edelleen sanomatta, kuten alla joulukuun 2009 muistelussa todetaan. Tämän palstan päivitys loppuu silti nyt tähän. Vuosi 2010 oli kiireinen, jokaiselta kuukaudelta ei löydy julkaisemisen arvoisia taidemietteitä. Harppomalla kuukausia sekä vanhoja aikoja kertaamalla materiaalia tietysti löytyisi, mutta keskityn jatkossa Kuvastimen muihin osioihin sekä kirjallisuusblogin kirjoittamiseen.

12/2016
Kun kuuntelin eilein Berndt Arellin haastattelua, niin jäin hieman ihmettelemään sitä, miten etäiseksi hän koki kaiken abstraktin taiteen. Sitä en tiedä, miten samansuuntainen tuo yksityinen puoli, jota ohjelma eilen esitteli, Arell näytti kotinsa tauluja, on sitten suhteessa julkiseen ja työpuoleen. Onko konkretistin teoksen yhtä vaikea päästä Kiasman kokoelmiin kuin kamelin on päästä neulansilmän läpi? Ehkä varovasti voisi arvioida, että keskustelu Arellin vaikutusvallan kohtuuttomuudesta ja yhden linjan suosimisesta kansallisella tasolla, kuten Taide-lehden entisen päätoimittajan ja nykyisin käsittääkseni Keravan museon johtajan toimivan Arja Elovirran haastattelussa radio Yle 1:ssä mainittiin, siitä voinee sanoa että ei savua ilman tulta.
Miksei muutenkin tuollainen paikka voisi olla vaikka 5 tai 10 vuoden määräaikainen virka, siis se Kiasman johtaja, sillä ainahan se johtajan linja vaikuttaa, eikä nykytaiteessa lähtökohtaisesti kukaan ole tähän mennessä pystynyt sanomaan viimeistä sanaa. Katsellaan.

Torstai 31.joulukuuta 2009

11/2016
Eilinen unkarilaisen valokuvan näyttely, ’Unkarilaiset mestarit’ Finlaysonin TR 1 -näyttelytilassa, en tiedä onko tällä iällä vaikea löytää uusia suosikkeja, mutta oikeasti minun mielestä se André Kérteszin osuus oli sympaattisin. Niissä oli paljon tuttuja kuvia, joukossa myös jokunen jota en muistanut, esim. se kadun varteen laitettujen tuolien ja niiden varjojen kuva. Ja tietysti tässä on monenlaista valikointia ja valitsijaa välissä, osa Kérteszin kuvista lienee alunperin ollut tavanomaisia lehtikuvia, mutta edelleen sellaisen sympaattisen ja mukavan mutta toisaalta visuaalisesti kiinnostavan kuvan ne jätti.

Capa, paljon kuvia, kuvat jo etualalla koska tässä on todella kuuluisa kuvaaja, varmasti paljon onnistuneita otoksia, ehkä joku jossakin yhteydessä sympaattinenkin kuva, mutta hieman tunnen vieraaksi tuollaiset, siis hinnalla millä hyvänsä ’uutiskuvia’ bongaavat. Se oli muistaakseni Capan kuva, jossa joku on lyyhistyneenä tuoliinsa, verilammikko alla, teksti että sodan eli toisen maailmansodan viimeinen uhri. Voi olla että oli tai voi olla että ei ollut, minusta sellaista omituisella tavalla banaalia katsojen tunteiden vedätystä, jolla ei ole erityistä yhteyttä pyrkimykseen lisätä inhimillisyyttä maailmaan. Pikemminkin kyse on pyrkimyksestä lisätä halpaa skuuppijournalismin kuvastoa ja sitten ehkä myydä maksimimäärä jotakin, joka voisi yhtä hyvin jäädä myymättä.

Linja kuolleiden ihmisten kuvien levittämisen suhteen, varmaan on sääntöjä ja suosituksia, mutta melkein tuntuu, että tilanne ei ole paljoa muuttunut. Ennen oli reportaasilehtiä, kuten Life, jotka julkaisi sen mikä ei perussanomalehteen kelvannut, nyt on ehkä nettisivut, mutta peruskuvio on aika sama. Hissukat kuvaajat ei ehkä elinaikanaan tule maailmankuuluiksi ja rikkaiksi, mutta pitkäaikaisen taiteellisen arvon näkökulmasta Kerteszin kuvilla asiat on hyvin. Capan kuvat ovat lähinnä esimerkkejä sotajournalismin ja sotaa kuvaavan kuvajournalismin kehityksestä.

Loput kuvaajat, Maholy-Nagy, kyllähän sen seinän mielikseen katsoi, mutta toisaalta kuvakokeiluista saa aika hyvin käsitystä julkaistuista kirjoistakin, ei siinä kovin paljon uutta ollut. Tai ehkä se, että ne fotogrammit vai mitä ne oli, suoraan valokuvauslevylle, siis negan päälle ladotut ja valotetut tavarat, niistä oli kuvia, joissa oli ideaa ja sävyjäkin. Kirjojen perusteella mulle on jäänyt kuva lähinnä siitä, että mustalla pohjalla on jotakin valkoista ympyrää tai muuta epämääräistä. Tuo sitten mitä hesari näytti pohtineen, että uusia vedoksia vai alkuperäisiä, kyllähän ne vanhatkin on aika katsojaystävällisiä, jos läheltä katsoo ja ilman kiirettä.

Maanantai 23.marraskuuta 2009

10/2016
Opiskeluaikoina vahvistui käsitys siihen, että asioiden mielessään järjestykseen laittamisella on merkitystä. Omalla tavallaan tämän päivän taidenäyttelyssä kai tunnistin sen, että kipua ja särkyä erityisten hieman ET-henkisten hahmojen kautta kuvannut taiteilija Pauliina Jokela sittenkin kertoi jotakin minulle ja muille kävijöille. Ensin se hieman tuntui, että onko tämä vaan pelkkää mielikuvitusta, satukuvituksen ja sarjakuvan hengessä. Sitten vielä nuo seinän piirrossarjat ja television lastenohjelmat mieleen tuovat hahmot lattialla.

Taiteilijan paperista sitten luin että hän katsoo kivun kokemisen olevan keskeinen teema näyttelyssä. Siitä näkökulmasta jatkoin palloilua, ET-ufon nurmikon kukat huomasin koostuvan lääkekapseleista jotka tekstin mukaan olivat Ibusalia. Ennen taiteilijan tekstiä olin miettinyt sitä piirrosta, jossa oikealla puolella istui vuoden ikäinen skidi, suunnitteli kävelemään opettelemisen vaihtoehtoa, ja vasemmalla sitten ehtoopuolen kulkija, joka aikoi vielä jonkin aikaa jatkaa sitä kävelyä pyörillä kulkevan tukisysteemin kanssa. Häivytetty tausta, hieman eläinhahmojen piirteitä noilla kahdella, elon kulku jota tietysti jossakin minimitassa nähdään ja eletään monissa perheissä. Mummo tutustuu lapsenlapsen kävelyharjoituksiin ja on mukavaa, vaikka oma askel ehkä lyheneekin.

Miten tahansa, näyttely alkoi kallistua sille puolelle, että se sittenkin puhutteli minua, oli peruslinjan rutiinisuorituksen ja yleisnäyttelykatselmuksen yli menevä, ei muuta kuin kameraa räpläämään kun neljä tähteä tipahti. Otin siitä päänsärkyä esittävästä veistoksesta aika monta kuvaa, mutta luulen että se oli kuvaamisen arvoinen. Vaikka pikaisesti jostakin kulmasta katsoen se on vaan jokin lelumainen hahmo muiden joukossa, mutta kyllä se vaan taisi taideartefaktin paikkansa ottaa.

Sunnuntai 25.lokakuuta 2009

9/2016
Taide, voi olla että seitsemän vuoden päästä joillekin kuukausille ei löydy kovin iskevää siteerattavaa. Toisaalta tietysti tämä elävän elämän soljuminen, tälläkin on puolensa.

Jussi Halla-ahon saama erittäin lievä tuomio muslimien ja ulkomaalaisten pilkkaamisesta ja sen saama fani-vastaanotto lehtien kommenttiosuuksissa on hieman erityislaatuinen ilmiö. Tarkoitan että on fakta, että ulkomaalaiseen, esimerkiksi kiinalaiseen ladyyn ei suhtauduta kaikissa piireissä ihan sillä tavoin, että hienoa, edustat vanhaa kulttuuria, kerro siitä lisää ja mitä olet elämässä kokenut, welcome to Finland. Moni haluaisi näköjään, tai moni ja moni, mutta äänekäs 10-20 prosenttia suomalaisista, toivottaa tervemenoa takaisin kotimaahansa kaikki joille juuri tässä suhdannetilanteessa ei ole töitä ja oikeastaan nekin joilla on, paitsi ehkä jos oma työnantaja sattuu olemaan ulkomaalaissyntyinen, silloin tuon työnantajan annettaisiin jäädä, muille lähtöpassit.

Omalla tavallaan kuvataide- ja kulttuurikiinnostukseni ovat kapealla pohjalla. Silti koen että en ole paljoa muuttamassa tai säätämässä sitä puolta minkään huutoäänestyksen mukaan, haluan jatkossakin säilyttää omat kiinnostukseni kohteet. Ne omalta osaltaan hillitsevät myös vapaata irtiottoa mielipiteenilmaisussa työpaikan tai maailman muiden ongelmien suhteen.

Keskiviikko 9.syyskuuta 2009

8/2016
Minusta on ihan hyvä käydä välillä keskustassa hakemassa vaikutteita, kuten tänään Mältinrannassa. Siellä oli Jaakko Himasen ja Lauri Lahtisen näyttelyt, kyllä ne kannatti katsoa. Lahtisen fantasiahenkisyys, välillä se jäi sarjakuvamaiseksi tai sarjakuvan tasolle, jotkut kuvat sitten toimi. Tosin sitä saattoi kysyä itseltään vaikka sitä, että onko tässä kuvassa tämä nukketodellisuus ironisessa suhteessa meidän todellisuuteen vai onko kyseessä peräti vilpitön tietynlaisen sankarielämänmuodon ihannointi. Tosin se kolarinuken kohkaus nyt ei ollut tavanomaista sankaruuutta, vaan ehkä taiteelliseen kuvioon upotettua.

Jaakko Himanen, hieman se ’muotoilun piiriin’ pyrkiminen ehkä hämäsi tai hämärsi sitä, mitä taiteellisia pyrkimyksiä teoksissa oli. Kun usein toukkamaiset ja koristellut putkilot oli jätetty nimettömiksi tai nimetty jokin kromosomien nimeämistä muistuttavien mekaanisten kirjainten ja numeroiden varaan, näyttely ei oikein tuntunut menevän itselleni jakeluun. Tai tietysti sen katsoi, ja saattoihan siinä tehdä päättelyä, että tämä on tehty shampanjapikareista, tämä kynttilöistä, mutta en kovin hyvin keksinyt, että minkä vuoksi mikin teos oli tehty. Mutta kuten sanottu, ihan hyvin siinä sunnuntai-päivän kotiolon katkaisu tuli, keikka vastasi taidenäyttelykäyntiä, bussilipulla pääsi ja silleen.

Sunnuntai 30. elokuuta 2009

7/2016
Inka Nousiainen sitten, minusta Arvaa ketä ajattelen -kirjassa ja usein nuorten ihmisten tekemisissä on mielipiteiden sinkoilemisesta huolimatta sellaista kokonaisnäkemyksestä lähtevää juttua. Tietysti olen nyt vasta sivulla 22, yksi aiempi teos eli Kaksi kevättä on luettu, mutta minusta hänen kirjaansa lukiessa tulee tunne, että luen yhden kirjoittajan kannesta kanteen kirjoittamaa juttua. Torny Lindgren sanoi aamun kirjallisuusohjelmassa, että jotakin sellaista mieltä ylentävää peruspositiivista ja jotakin humoristista pitäisi taiteessa olla. Ja hän viittasi haastattelussa johonkin Chopinin etydeihin vai mihin, joissa raskaasta ja surullisesta aiheesta huolimatta oli jotakin sellaista jaksamista auttavaa, myönteistä.

Suomessa lienee annettu aika monta apurahaa sellaiseen taiteeseen, jonka ideana on kertoa, että maailma on joko toivoton tai epätoivoinen paikka, ja muuttumassa vielä epätoivoisemmaksi. Ulla Karttusen lapsipornovideo Neitsythuorakirkko, teos jäi kyllä näkemättä, mutta saadun välillisen informaation perusteella on jäänyt kyllä varsin epäselväksi se, että minkä vuoksi taiteilija katsoo teoksensa taiteellisesti oikeutetuksi. Tuotiinko siinä esiin jokin uusi ajatus, lasten asema seksiteollisuudessa, mihin sitä rinnastettiin, miten miehet ja muut nettipornon käyttäjät siinä tuli esiin, oliko teos sekä eri ruutujen keskinäisten suhteiden, että sitten niiden kunkin ruudun sisällön osalta mietitty ja oikeasti uudenlainen ja merkittävä itsenäinen taideteos. Ja oliko siinä jokin idea eteenpäin, että millä sitten suojataan paremmin lapsia seksiteollisuudelta tai liian paljolta ja aikaiselta pornon katselemaan joutumiselta.

Jos teos oli vaan sitä mitä sen sanottiin olevan, eli lapsipornosta syystä tai toisesta kiinnostuneen tutkijan nettihakujen tuloksista ladattu halkopino, jossa sitten pornoteollisuuden töihin joutuneet lapset esiintyi, niin minusta voisi olla ihan hyvä jos tutkija Karttunen itse ymmärtäisi, mitä vaatimuksia taideteokselle on tapana asettaa. Pelkkä roskan satunnainen mutta julkisuushakuinen levittely ei vielä oikeuta puhumaan taideteoksesta, eikä sellaisen tekijää yleensä kutsuta taiteilijaksi.

Lauantai 25.heinäkuuta 2009

6/2016
Honkahovin näyttely on nyt katsottu, ja kaksoislipusta Purnu jäi vielä käyttämättä.

Heta Kutchcan video 'They were all wondeful' oli aika mieleen jäävä, siinä amerikkalainen vanhus esitteli kissojensa tuhkarasioita ja muisteli noita kissoja. Vaikka nainen välillä tuntui vähän, että mitenkähän on dementian laita, ja onkohan hampaat kunnossa, niin oikeastaan siitä välittyi sellainen kuva, että itse asiassa nainen muisti tarkasti ja oikein ne kissansa ja niihin liittyneet ihmiset. Ja että tuo kissa-asia oli eräänlainen hänen elämäänsä jäsentänyt tekijä, niin että nainen oli itse asiassa veitsenterävässä kunnossa älyn ja muistinsa puolesta, muisti käydä kaupassa ja sijoitti muutkin asiat siihen lokeroon mihin ne kuuluivat. Tosin tarina ei kerro sitä, että paljonko hän piittasi Obamasta ja mitä niitä nyt on, kissat olivat hänellä maailmankuvan keskipisteessä. Luulen että katselin 14 minuutin videosta reilut kymmenen minuuttia, ehkä jotakin jäi tietoon saamatta, mutta kiinnostava huone joka tapauksessa.

Maanantai 29.kesäkuuta 2009

5/2016
Tuossa nojatuolin vieressä soi nyt Erkki Salmenhaaran Adagietto, Einar Englundin 'Kiinan muuri' -teossarjan jälkeen. Ostin orkesterin ystävien yhdistyksen kirpparilta tuon 'Tampere Filharmonia 75 vuotta' -levyn vuodelta 2005 vitosella, kun olin Tampere-talon konsertissa. Sen eka osuus, Erkki Melartinin Prinsessa Ruusunen -sarja, se ei ensi kuulemalta ollut yhtään mistään kotoisin, tavanomaista soutamista, paitsi että ehkä omat huonot fiilikset saattoi vaikuttaa kuunteluun.

Suurin motiivi ostamiseen, Einar Englundin Kiinan muuri -sarja, minusta se oli odotusten mukaista. Myös tämä Salmenhaara on ok. Ja tietysti tuo Ollilan johtama Sibelius, ei mulla taida kovin paljoa Sibeliusta olla omassa levyhyllyssä, en ole varma onko ennestään yhtään. Varmaan tuo Pohjolan tytär ja Suomi herää, jotka kuulostaa klassisen linjan populaarimusiikilta Suomessa, ovat sellaisia jotka mummokin tietää että ne on hyviä. Ei kai se haitaksi ole jos opin tunnistamaan pari biisiä Sibbeltä.

Sunnuntai 17.toukokuuta 2009

4/2016
Päivällä Viikon taiteilijan paikalla olivat Veksi Salmi ja Torsti Lehtinen kera toimittajan. Oikeastaan se oli parempi keskustelu kuin mitä etukäteen henkilöiden perusteella oletin. Vaikutti siltä, että Veksi Salmi selailee myös taiteesta kirjoitettuja tekstejä, ja vaikka hän ei jaakaan taulujaan tyylisuuntiin, niin ihan oikeasti hän on silti niitä tekstejä lukenut, sillä tavoin että sitä keskustelua ihan joustavasti kuunteli. En tiedä paljonko Torsti Lehtinen oli prepannut etukäteen, mutta ihan perusteltuja mielipiteitä hän esitti, puheena oli esimerkiksi visuaalisen ilmaisun ylivalta. Puhe ei mennyt ihan tavanomaisen taivastelun puolelle, että nyt on tätä mainosta ja kuvakulttuuria, pitäisi enemmän lukea kirjoja, vaan esimerkiksi kuullun ja nähdyn erosta oli mielenkiintoisia näkökulmia.

Sitä voi tietysti sulatella ja miettiä, että meneekö ääni ja iskelmä aina suoraan sydämeen, ollaanko me ihmiset kuvan suhteen jotenkin tietoisempia, järkeilevämpiä. Tai mitä merkitsee jos aika monessa kuvainnollisessa ilmaisussa on näkökulma tai näkemys tai muu viite mukana, joskus myös kosketusaistiin viittaavaa, kun taas kuuloaistin kautta tuleva koettaisiin sellaisenaan, ilman oheistekstejä tai muita rajauksia.

Sunnuntai 19.huhtikuuta 2009

3/2016
Nyt pitäisi oikeastaan täyttää suuri osa jäljellä olevasta filmistä, sillä kyllä kai taiteilijat sen ansaitsee, että saavat jossakin tolkullisessa ajassa teoskuvansa kehiin. Ja tietysti myös toisin päin, että Kuvastimen mielenkiinnon kannalta sillä on puolensa, että siellä on järkeviä näyttelyjä havainnollistavia kuvia, pelkät meikän jorinat ei ehkä ole riittäviä siinä näyttelyosuudessa. Jossakin Jälkijunassa tilanne voi olla parempi, katsellaan.

Ehkä käyn vielä kuitenkin Kangasalan keskustassa, vaikka en taida niistä kuvista paljoa hyötyäkään. Se nyt kuitenkin on, että valokuvaus on harrastus, ja filmi on järkevää saada johonkin tahtiin täyteen. Sellainen että ne kuvat otetaan bussipysäkiltä Valokuvia Peltoselle kävellessä, hämpsitään vähän vasemmalle ja oikealle, se ei ehkä ole se paras linja.

Sunnuntai 8.maaliskuuta 2009

2/2016
Tänään kävin katsomassa Saskian näyttelyn. Oikeastaan ihan hyvä, tosin Saara Forsell olisi voinut uuden pilkutuslinjan lisäksi kokeilla jotakin väljempääkin. Tai mikäs siinä, olihan se takahuone omalla tavallaan yhtenäinen, ei siinä mitään vikaa ollut. Silti suosikkejani olivat Minna Herralan akryylimaalaukset, värikkäät tiettyjä tunnelmia tavoittavat isot teokset, joissa saattoi olla vakavia aiheita, vedenalaista elämää ja mitä vaan, mutta joista ei huumoriakaan puuttunut. Otin kuvan Tästä asti aikaa -teoksesta, omalla tavallaan hulvaton, omalla tavallaan tosi, omalla tavallaan kaikkea muuta kuin pelottava juuri eläkkeelle siirtyneelle tai lomautetuksi joutuneelle. Myös Haaksirikko-työstä pidin. Ja se musiikkiin vivahtava oli ok, jos kohta se 'tukassa viilettävine nuotteineen' oli sellainen, että ilman näitä muita Herralan töitä olisin joutunut pohtimaan sellaista, että populaari sujuu, osaako tekijä paneutua enemmän.

Taisin pitää myös jostakin Afrikkaan tai työmarkkinaselkkaukseen vai mihin kritiikkiin viittaavasta työstä musiikkityön vasemmalla puolella, en viitsi nyt kaivaa niitä papereita esiin. Vedenalaisesta elämästä ja pilkkijästä jään alla ehkä jäin hieman ulkopuolelle, paitsi että niidenkin töiden osalta se esittävyyden ja sitten yleensä vaan johonkin suuntaa antavien töiden rajanveto oli ihan kelvollinen.

Kotielämää, ihmishahmoja, kauhoja, palkintolusikoita ja mitä ne oli ne suuret installaatiohenkiset Päivi Meriläisen maalaukset, kai ne omalla tavallaan toivat monipuolisuutta ja virkistävyyttä näyttelytilaan. Ehkä silti parimetrinen teelusikka punaisella 'aurinkojalustalla' oli hieman liikaa suhteessa omaan katsojan keittiöinnostukseeni. Vaikka ei niiden suurten vaneritöiden väreissä mitään erityistä vikaa ollut, eikä oikeastaan siinä lentävässä äidissäkään. En silti ihan sulattanut kaikkia niitä oheisjuttuja, höyhentä, värikästä aavikon kukkaa, mitä siellä nyt oli.

Aika hyvän mielen näyttelyhän se kaiken kaikkiaan oli.

Tiistai 24.helmikuuta 2009

1/2016
Kaisa Luukkosen näyttelyn teeman yhteiskunnallinen merkittävyys ja kantaaottamisen hiominen taiteelliseen muotoon joka ei huuda eikä pyydä anteeksi vaatimattomuuttaan, onhan se viisi tähteä harvinaista viime vuosien Kuvastin-systeemeissä. Mutta minusta ne on ansaittu tässä tapauksessa, ja oma vaivansa on siinäkin, jos tosiaan taiteilija on käynyt haastattelemassa ihmisiä ja heidän ajatuksiaan sitten ristivalotukseen asettanut.

Sille en voinut mitään, että minun mielestä Jukka Hautamäki tarjoaa liian paljon tavaraa katsojalle. Tekniikassa on hieman ehkä vaikutteita Sandisonilta, mutta kolmen erimuotoisen monitorin hallitseminen ja kaikissa toisiinsa synkkaavan jutun aikaansaaminen ei ole ihan helppo juttu. Tavallaan se oli mielenkiintoinen, mutta minun silmissä se ei oikein noussut siivilleen teknisistä kantimistaan. Jos katsoja katsoo koko ajan kolmea ruutua periaatteessa samanaikaisesti, niin siinä ei saisi tulla minun makuuni liikaa tahattomien tai satunnaisten valintojen tunnetta, vaan siitä pitäisi muodostua joku juttu ja juju.

Ehkä Hautamäki olisi voinut myös enemmmän valita sitä, että haluaako hän installaationsa toimivan reaalimaailman eri kulmien tarkastelussa ja pienimuotoisessa muuntelussa vai abstraktien kompositioiden variaatioiden hakemisessa. Nyt se hyppäsi sekavaksi se kuva, muuntautui vähän miten muuntautui, sitten taas oli aika paikalleen pysähtynyt puurivistö, sitten tuli jotakin nostureita kehiin, ja taas se solahti johonkin se kuva. Taiteilija osaa varmaan välineensä teknisen hallinnan, mutta ei ole ehkä minun näkemyksen mukaan vielä oikein kasvanut ulos siitä välineestä, niin että itsenäisen taiteilijan kädenjälki ja kerronnan hallinta olisi se päällimmäinen juttu.

Vastaavasti Helena Lampun maisemista Saskiassa monet oli sympaattisia, mutta hänen enkelikuvansa makeilevine koristuksineen ottivat melkein aivoon ; se minun 'satumaisia naisia' on hieman ehkä kriittisen negatiivinen, jos kohta joku voi ne ottaa sadun kuvituksena tai muuten tykätä että hauskoja kuvia. 2000-luvun nykytaiteen ilmaisun etsinnän näkökulmasta, en tosiaan oikein jaksa innostua niistä, jos kohta se menettelee minullekin että välillä näyttelyissä voi nähdä vanhan koulun kasvattajien töitä.

Kun Saskia ei saanut verkkosivulleen näyttelystä tietoa aikojen ollessa ja kun Lamppu ja Eeva Kauppinenkaan eivät ehkä ole niin aktiivisia verkon käyttäjiä, niin tuskin sillä on kovin paljoa merkitystä että saivat sen arvion kuin saivat. Kello on 21, taidan yrittää tehdä ranskan tehtäviä.

Sunnuntai 11.tammikuuta 2009

12/2015
Eilen kävin katsomassa Martti Aihan näyttelyn Sara Hildénin taidemuseossa. Mikäs siinä, Virpi Nikkari oli tehnyt parhaansa, eikä mulla ole tietoa siitä, että miten sen voisi tehdä paremmin. Yhden kuvan otin, minusta tuo näyttelykäynti sopi hyvin eilisen pirtaan, mutta en varauksettomasti voi suositella näyttelyä ihmisille, jotka eivät ole pitkään aikaan seuranneet taiteen kehitystä. Minun mielestä se vähän kuin kävi keskustelua jonkin varhaisemman ajanjakson kuten 70- ja 80-luvun kanssa, ja sillä tavoin että siihen ei ollut ollenkaan helppo päästä mukaan.

Esimerkiksi Picassolle ja Maigretille omistetut teokset, periaatteessa niin voi tehdä, mutta se voi olla myös rasite, jos taiteilija pyrkii kuuluisuuksien nimiin ja tekotapoihin viittauksia tekemällä herättämään huomiota, että hei kaikki museoväki, katsokaa, eikös ole kiinnostavaa taidetta. Mielestäni siellä oli aika paljon sellaista, mikä ei oikein omille siivilleen noussut. Miestaiteilijoiden peruslinja usein on, että tunteita tai inhimillisiä viittauksia teokseen ei saa tulla, muuten se on populaaria ja taso laskee. Käytännössä tuloksena voi olla tyhjien tynnyrien kolinaa, kun muotoja tehdään muodon vuoksi, ehkä jotakin mennyttä suuruutta apinoiden.

Se että alakerrassa pyöri tv-ohjelma, jota tekemässä oli näyttelijöitä hännystellyt Kari Paukkonen, ja jossa yritettiin tehdä puoliväkisin nerokulttia ja väärinymmärrystä ja ulkopuolisuutta Aihan päälle, se ei ollut minun makuun. Tietysti Aiha esitti helsinkiläistä miestä siten kuin häntä pitää esittää, vähän neuroottinen, ylänappi auki, vähän tekorento, voi kuvitella että purkkaa menee kuin jääkiekkovalmentajalta SM-liigassa, kun kamera pysähtyy. Kovin erilainen tyyli kuin esimerkiksi Kuutti Lavosen taideteoksen valmistumista kuvaavassa hidastempoisessa videossa.

Luultavasti Paukkonen tekisi palveluksen, jos jättäisi neromyyttiin ja puhuvaan päähän perustuvat taiteilijahenkilökuvansa jonkun toisen tehtäviksi. Se on vähän eri asia, jos henkilökuvaa tehdään innokkaan opiskelijajoukon edessä James Liptonin lipomistyylillä, ja sitten henkilökuva, jossa taiteilijan työn ja tekemisen piirteet pääsisivät esiin ilman väkisin likistystä. Voi tietysti olla, että on monia hyviä kuvataiteilijoita, jotka eivät ole hyviä esittämään itseään televisiokameralle stressaantuneen mutta kiireisen ja pihalla olevan toimittajan edessä. En ole selvillä siitä, onko joku tehnyt Aihasta onnistuneen henkilökuvan. Sitäkään en tiedä, että onko koko dokumentin verhoaminen tupakansavuun sitten hyvä tehokeino, minusta se alleviivasi sitä, että hermosauhut koko ajan olivat tarpeen, koska taiteilija koki sen työnsä pikakelauksella selittämisen niin piinalliseksi.

Nikkarin homma, omalla tavallaan se on haastavaa, että miten tehdään yhden aika subjektiivisen näkemyksen varaan eli E.J. Vehmaksen näkemyksen varaan perustuvan 1950-1970-luvun taiteen museon kokoelmasta koko ajan mielenkiintoisia näyttelyitä. Toisaalta ei ehkä pidä tehdä liikaa numeroa ei-esittävän taiteen osuudesta kokoelmassa. Kuuluisan taiteilijan kuten Järnefeltin äidin muotokuvaa ei varmaan kokoelmassa ole, mutta todennäköisesti sieltä nousee aiheita, joissa on riittävästi elementtejä esimerkiksi näyttelystä kertovaan viestintään tai taiteeseen tutustumisen alkumetreillä olevia varten, kyllä sieltä varmaan pystyy lähivuosikymmenet hyviä näyttelyjä tuottamaan.

Ja tuo että ensin on Aihan taidetta museon kokoelmissa, ja sitten kyseisestä taiteilijasta tehdään retrospektiivi, ei tuossa periaatteessa mitään vikaa ole. Eikä eilisessä esillepanossa mitään erityistä vikaa ollut. Omalla tavallaan silti taisin kokea, että jäin vähän kuin ulkopuolelle niistä teoksista, ne eivät yleisesti ottaen oikein puhutelleet.

Minusta alle 40-vuotiaiden sarjassa usein miehet ja naiset tekee sillä tavoin taidetta, että ei voi sanoa naisten tekevän tätä ja miesten tuota. Paitsi että suoraan taidekoulusta valmistuneista naiset saattaa olla enemmän kiinni siinä oman persoonan valottamisessa, tehdä videon omista tai ystävän pihatalkoista ja ajatella että kun tutulla porukalla oli mukavaa, niin varmaan taiteen katsojillakin on mukavaa.

Miehet, tietyt pehmeää linjaa kannattavat, kuten edesmennyt Gunnar Pohjola tai sitten Rafael Wardi, herkkyys ihmisenä ja herkkyys taiteilijana ei siitä muuksi muutu, taide vaan kehittyy. Pohjola joutui ilmeisesti hieman sitä työskentelytapaansa muuttamaan näköpulmiensa vuoksi.

Sitten on miestaiteilijoita, jotka ovat lyöneet läpi vaikka jollakin 70-luvun informalismin tekniikalla, tehneet taidetta taiteen vuoksi jos niin voi sanoa, ja jotka ei ehkä saa omakohtaista otetta ja persoonallista kosketusta siihen taiteeseen mitenkään syvenemään vanhemmiten.

Yleistykset ovat tietysti aina epäoikeudenmukaisia useimmille, myös keski-ikäiset naistaiteilijat voivat toistaa formaalia menneen ajan taiteensa muotoa, sisällön uudistuminen tai monipuolistuminen ei aina onnistu. Mutta omaan makuuni monet esimerkiksi Saskian yli 50-vuotiaista naistaiteilijoista ovat tiukasti taiteessa ja ajassa kiinni, tekevät sellaista joka minua koskettaa. Ei 'neljän tähden taiteilijoiden' naisten ja miesten osuudessa varmaan kovin suurta eroa ole, mutta luulisin että varttuneissa taiteilijoissa se on hiukan naisten hyväksi se suhde tällä minun taidekokemuslistalla. Joka on tietysti oma juttunsa siinä mielessä, että sitä ei voi yleistää esimerkiksi kaupalliseen menestykseen.

Aihalta oli esillä kaksi pienikokoista 'luettelotyötä', joissa kirjasten paperit oli tiukasti laatikossa, idea jota on käytetty myöhemmin Rajatilassa ja kansainvälisillä areenoilla. Jotkut taiteilijat kohoaa yhdellä toteutusidealla vuoden nuoreksi taiteilijaksi, kuten se valkoisia kohoutumia paperille painellut taiteilija joku vuosi sitten, sitten on niitä, jotka kokeilevat monia eri tyylejä.

Ehkä takautuvissa näyttelyissä juuri on vaarana, että aika monenlaista on hyllyihin ja eri kokoelmiin vuosien saatossa kertynyt. Silti olisin nähnyt vaikka reilunkokoisena valokuvavedoksena esimerkin tai pari niistä Aihan firman fiksaamista rakennusten suojapeitteistä. Jos taiteilija on aika äskettäin tehnyt uuden aluevaltauksen, ja jos on todennäköistä että aiheen mainospitoinen merkitys sittenkin säilyisi rajattuna Sara Hildénillä, sinne ei olisi sittenkään niin paljon niitä rakennusliikkeiden johtajia rynnännyt, niin minusta se olisi silti täydentänyt henkilön luovan työn kirjoa ajankohtaisella tavalla. Siitä huolimatta vaikka ne muoviset suojapeitteet itsessään ei olekaan sellaista tavaraa, josta voisi kerrostalorempan jälkeen leikata olohuoneiden seinille halpoja taide-esineitä.

Taide on monenlaisen muun visuaalisen tykityksen puristuksessa, ja minusta on ihan hyvä, että museotkin hieman vähentävät niitä ruksitettujen kameroiden määrää tiloissaan. Ihmiset ehkä haluaa kokea jonkin itseään koskettaneen palasen näyttelystä osittain myöhemmin kotonaan, kuten minäkin alakerran ikkunan kanssa kommunikoineen pleksityön eli Vaassila (2007) -työstä otetun yhden ruudun verran. Monenlaista visuaalisten kuvioiden pohdittavaa näyttely antoi, mutta erityisen inhimillinen tai mieltä lämmittävä kokemus se ei ollut.

Lauantai 27.joulukuuta 2008

11/2015
Tilasin tänään vajaalla 17 eurolla Freemanin Valokuvaamisen taito -kirjan, vaikka sillä ei ehkä suurta kysyntää olekaan. Ei se silti haitaksi ole, vaikka valokuvausta visuaalisen ymmärtämisen kautta on mukana, ne tähänastiset oppaat on minun mielestä aika teknisiä lähestymistavaltaan. Punkarin kirja, onhan se hyödyllinen eka kertaa kameraa yleensä ja varsinkin digitaalista kameraa pitelevälle, mutta ei se edes yhdessä pelkistetyn Mainosvalokuvauksen abc:n kanssa paljoa takaa.

Ei tietysti mikään kirja takaa, pitää olla kiinnostunut ja vähän sitä joko synnynnäistä tai harjoiteltua silmää.

Keskiviikko 19.marraskuuta 2008

10/2015
Eilen Maija Paavolan näyttelyn arvosteluksi näytti tulleen, että 'Kudotut luontohavainnot', se pitää muuttaa Mäntässä muotoon 'Kudotut luontokappaleet', joka on sekä täsmällisempi että oikeastaan myös humoristisempi sikäli, että yleensä luontokappaleilla tarkoitetaan lähinnä eläimiä, mutta että oikeastaan sen voi ajatella myös noin päin, että se voi olla tietty esine, kudottu, virkattu tai jotakin, joka esittää luontoa.

Ehkä minun arvosteluterminologiani ei täysin kestäisi, jos sitä ja sen merkitysfilosofioita arvioitaisiin ankaran tieteenfilosofian pohjalta. Parhaassa tapauksessa arvostelulauseet kiteyttää napakasti jotakin, joskus ne vaan kuvaa suuntaa antavasti sitä mitä esillä on.

Onhan sekin myönnettävä, että tässä näyttelyssä oli mukana aika tavanomaistakin kamaa. Toisaalta mulla on ollut periaate, että jos esillä on vähintään yksi, ehkä 2-3 itseäni kiinnostavaa ja ajatuksia liikkeelle saavaa työtä, ja loppukin näyttelystä ehkä jotenkin tukee sitä yleislinjaa eikä vie pohjaa niiltä parilta kolmelta laatutyöltä, niin silloin se usein kallistuu neljään tähteen se arvio.

Se on tietysti makuasia, että saako näyttelyssä olla roskaa, jos se muuten on hyvä. Kuvastimen linjana taitaa olla se, että näyttelyssä voi olla yhdentekeviä teoksia, jopa roskaa mukana, jos sen varsinainen perussisältö on riittävä. Luulen että Aamulehti on tässä ankarampi : jos näyttelyn yleislinja ei ole tarpeeksi hyvä kriitikon mielestä, näyttely unohdetaan tai siitä kirjoitetaan negatiiviseen sävyyn.

Maanantai 20.lokakuuta 2008

9/2015
Saskia, hieman siinä oululaisten jutussa oli ensin sulattelemista, vaan oikeastaan sen yhden työn vaikutelma piti. Siis Päivi Pussilan Eine kleine Nachtmusik. Sellaisella kapealla raiteella se eteni, että jos olisi ollut vähän lisää tavaraa kuvassa, niin olisi lähestytty kitsiä, mutta kun siinä ei ollut sitä ylimääräistä. Samantapaisia nauhoja käytetään joulun toivotuksissa, mutta Pussilan unen musiikkia ja ehkä unen kestoakin kuvaava hieman kaarteleva nauha, se oli minun mielestä paikallaan siinä missä se oli. Ja kuvakin, lähinnä nukkuja näytti keski-ikäiseltä naiselta, mitä en pidä kielteisenä asiana. Siis tietty arkisuus ja uskottava yöasu, ei mikään Stockan läpikuultava unelma, vaan sellainen perussuomalaista mallia oleva ja naisten peruspunaista edustava asuste. Teoksen myönteistä kokemusta auttoi sekin, että nimi herätti muistikuvia ja assosiaatioita siihen aikakauteen, kun Anttilan kasetillinen wieniläisklassikoita takasi uneen vaipumista jossakin opiskelijatalossa, mankassa oli automaattinen pysäytys vielä, mikä tuntui hyvältä systeemiltä.

Raimo Törhösen koirat, hyvinhän ne oli maalattu, mutta pieni pulma oli että mitäs sitten. Se saksanpaimenkoira oli väreiltään ja valaistukseltaan, luonteenomaisuudeltaan ehkä sellainen elävin. Toisaalta juuri realistista koiraa ulkoisesti muistuttava saksanpaimenkoira ei ehkä ole innostavin taiteen merkitysten kantaja vanhan ja vakaasti astelevan kääpiömäyräkoiran omistajalle. Maalarin koira -teos sitten, asiallinen työ se oli, mutta pulmana on hieman, että vaikka maalaukset täyttäisivät vaativankin tilaustyön kriteerit, oli sitten kyseessä koiran omistaja tai rotujärjestö, niin sitten on kuitenkin vielä se juttu, että tuoko teos galleriaympäristössä esiteltynä mitä uutta taiteen maailmaan.

Varikset ympyrän molemmilla puolilla ja ranskaa teoksen nimeen, siinä oli varmaan jokin arvoitus tai piilomerkitys, mutta jotenkin ne variskuvat ei oikein innostaneet. Varis mikä varis, seisoo tai on ketarat suorana.

Ehkä avioparin töissä on molemmilla sellaista pyrkimystä aika realistisella ja tunnistettavalla tavalla kuvattuja kohteita kankaalle tallentaa. Tuossa tilanteessa siihen sitten pitäisi tuoda jotakin muuta, jotakin joka jää katsojalla vähän kuin pyörimään, että mitä se nyt on. Ja taidan olla edelleen sitä mieltä, että Pussilan kaksi unityötä samalle seinälle asetettuna, ne jätti hieman sitä ilmatilaa katsojan ajatukselle, että minkä vuoksi se nyt tuossa leijuu, miksei ole Sukarin Suomi-soffaa tai jousipatjaa kuvattu siihen alle. Pussilan käsiä kuvaavista töistä en ehkä löytänyt sellaista napakkaa juttua, vaikka varmaan kolmen kuvan sarja rukoukseen liittyvistä käsistä voi jotakuta puhutella. Yksinäinen-teos sitten, sekin on vähän.. Periaatteessa kyllä, mutta joku voi istua yksin lattialla, vaikka siinä toisella puolellakin olisi joku joka ei näy kuvassa, tai sitten että hän olisi saanut päivän aikana pärpättää itsensä väsyksiin ja sitten vähän huokasee kun on kotiin tullut. Syvemmälle psykoanalyysin tulkintoihin tai käytännön elämänkokemuksen pohjalta hahmottuviin mahdollisuuksiin ei ehkä ole tarpeen tässä mennä, mutta ihmiskuvausta olisi voinut olla useampikin työ, ja se nimeäminen olisi ehkä voinut olla vähän ilmavammin. Mutta noinkin, kyllä sali oikeastaan oli tarpeeksi monipuolinen eikä liian sirpalemainen katsojalle, vaikka ovesta katsottuna vasen puoli meni vähän kuin että katselin läpi, oikealla puolella oli ne varsinaiset teokset.

Lauantai 6.syyskuuta 2008

8/2015
Kuvastimen päivitin äsken, luulen että siinä meni kirkko keskelle kylää. Tarkoitan että olen pitänyt Pentti Kokkoa jossakin määrin perusakvarelleja maalaavana, siis sellaisia töitä, jotka esittää jotakin nimettyä maisemaa, ja jotka ei paljoa siitä kohoa siitä maisemasta, siinä nyt vaan on se talo ja puu ja mitä on. En nyt tiedä, että oliko tuo tämänpäiväinen näyttely kaikkein villeintä ja vapainta maisemankäsittelyä, en tiedä sitäkään, että sanoisinko tuota näyttelyä modernistiseksi, mihin suuntaan taiteilija omissa tiedotteissaan sanoo taidettaan vieneen.

Jotakin hän kuitenkin on tehnyt, siis Saskian näyttely ei jää pelkkään pyrkimykseen maiseman sellaisenaan toistamiseen. Osa menee minun makuun ohi, akvarelli jää epämääräiseksi sutuksi, sitten ne luontokuvat aika lailla oli vaan luontokuvia. Mutta minusta maisemat, lähinnä kulttuurimaiset missä oli ihmisen jälkiä, ja sitten muutamat pyrkimykset rajatummissa kohteissa abstraktin suuntaan, ne abstraktit ehkä oli varovaisia, maisemat ei kaikilta osin olleet ennenkuulumattomia, voi olla että tässä on hieman oman pirkanmaalaisuuden lisäpisteitä, mutta sanoisin että maisemakuvista muutama meni perille. Siis tavoitti jotakin mitä maisemakuvan voi olettaa tavoittavan. Ja sitten ne abstraktit seinän analyysit ja mitä niitä joitakin oli, ne oli kuitenkin merkki pyrkimyksestä uuden löytämiseen, taiteelliseen etsimiseen.

Henkilökohtaisesti ne Espanjan ja Italian työt jäivät aika etäisiksi. Kun en ole koskaan käynyt noissa maissa, niin en voi sanoa että ei pidä paikkaansa, ei tuollaista ole, mutta voi olla että ne kuvat eivät ainakaan vastanneet sitä ihannekuvaa, mikä minulle on taiteen kautta muodostunut Espanjan ja Italian maisemista. Tai arkisemmin sanottuna, minun mielestä Kokko ei ole paljoa säätänyt Suomen kuvissa käyttämäänsä värimaailmaa Espanjan ja Italian kuviinsa. Jos Kokko olisi tullut Kangasalle ja täältä valinnut telineelle paikan, ja kirjoittanut alle että Maisema La Kangaaselas, niin saman vaikutuksen se kuva pelkkänä kuvana ilman tekstejä olisi tehnyt.

Se pyrkimys abstrahointiin, minkä näyttelyn katsomisen jälkeen luin lehdistötiedotteesta, minun mielestä se oli kuitenkin niistä Suomeen sijoittuvissa minulle ruisleipätaidetta edustaneissa töissä faktaa. Esimerkiksi se 'Lähiö'-maalaus, josta otin kuvan, ei varmaan niin selkeästi jäsentyvää paikkaa täällä missään ole telineelle, mutta minusta siinä oli oma itunsa. Olisi liioiteltua sanoa, että takaosan aika iso tai korkea talo suhteessa keskiosan rakennukseen tekisi siitä kiinalaisen maisemamaalauksen perillisen, vaikka helposti siihen suuntaan kallistumia saatankin nyt nähdä kuukausi Vantaan kiinalais-suomalaisen maisemanäyttelyn jälkeen. Mutta silti se ja ehkä 3-4 muuta työtä, miksei muutama pieni kaupunginosien mukaan nimetty työkin, minusta ne kuvaa hyvin kaupunkimaisemaa, ne ei ole sillä tavoin rutinoitunutta peruskuvaa kuin Ensio Kauppilan valokuvat ; toisaalta Tampereen taidemuseon entisen johtajan Viirilän taide, jos vertaan omista mieltymyksistä käsin Kokkoon, ja olen vielä lähtökohtaisesti sitä mieltä, että tällä alueella riittää maalattavaa useammalle, niin sanoisin että Kokon maisemataiteella on paikkansa.

Suoraan taiteen keinojen uusintamismielessä neljä tähteä on aika paljon, mutta kotiseutukuvaus taiteellisia arvoja kunnioittaen, en kadu noita tähtiä.

Sunnuntai 17.elokuuta 2008

7/2015
Uuden kirjan päivät, omalla tavallaan ne vahvistivat sitä käsitystä, että voi olla taiteesta kiinnostunut, tai voi olla kirjallisestakin taiteesta sen muodon näkökulmasta kiinnostunut, vaikka ei ehkä kirjoittamiseen olisikaan niin luovaa suhdetta, jos niin voi sanoa. Pikemminkin vaan asettelen sanoja peräkkäin siinä määrin että saan omia ajatuksia luettavaan ja itselleni näkyvään muotoon. Se varsinainen luovuus tai ainakin oman tekemiseni ja suurimman kiinnostukseni kohde on kuvalliset muodot, valokuvien ottaminen. Tietysti katselen mielelläni myös maalauksia, videoita, veistoksia.

Tosin jos en noista kuvista mitään kirjoittaisi, olisi vaan 'puhtaat kokemukset', ei Kuvastimeenkaan oikein tekstiä syntyisi. Taidenäyttelyt taitavat olla minulle asioiden mahdolliseen järjestykseen saattamisen muotoon tutustumista, ja monessa tapauksessa sitten jälkeen päin siitä kirjoittaminen, se ikäänkuin vahvistaa sen, että mitä olen nähnyt, se on totta. Mäyräkoira Ake on aika samaa mieltä näistä asioista, ei juurikaan hauku, kirjoitan mitä tahansa.

Sunnuntai 13.heinäkuuta 2008

6/2015
Kuvataideviikot yllätti ilman muuta positiivisesti. Etukäteisvikinät, että on tehty liian pieniä looseja, ei minun mielestä, sillä aika tilavia osia entisestä on edelleen jäljellä, ja esimerkiksi se yläkerran tila taisi olla jo viime vuonna jollakin tapaa jaettu kun siellä oli se peilisysteemi. Sitä ennen siellä oli Kuvataideviikkojen palkinnon saanut katoavan rakennuksen tekijä, mutta luulen että sellaisen supersalin installaation rakentajia ei välttämättä joka vuosi ole. Nyt tilat on tehty yleisesti nykytaidetta palvelemaan. Pihamaahan en vielä tutustunut, voi olla että se on hieman hajanaisempi kokonaisuus, kun se on nyt ilmaislinjalla.

Sisäpuolen taiteilijoita on varmaan yli 60 kun kokonaisluku on 72. Sanoisin tässä vaiheessa yhden yön nukkumisen jälkeen, että en olisi hätistelemässä ketään taiteilijaa sieltä pois, ja se on tuossa muodossaan monipuolinen laadukas nykytaiteen katselmus.

En taida jaksaa nyt luettelon kanssa käydä niitä töitä läpi, mutta listailen joitakin muistikuvia. Aino Kannisto, ei ehkä yllättävä, varmaan pari kuvaa kolmesta olen nähnyt aikaisemmin, mutta varsin hyvin se kolmen kuvan paketti siihen alakerran saliin istui. Lehdessä ollut kuva, ihmisen kuoren poistaminen, Kanniston kuvien edessä, punainen lasikuitu ei saanut erityisiä vereen liittyviä tuntemuksia liikkeelle, asia oli etäännytetty, vaikka kyllä se silti omalla tavallaan kiinnitti huomiota siihen, että mitä on ulospäin, jääkö sisäpuolelle mitään jos ulkonäkökisat jätetään väliin.

Pienimuotoisista töistä Arto Nurron jotkut teokset osuivat naulan kantaan, esimerkiksi internettiä kuvaava työ. Kuopiolainen Räsänen tai Räisänen oli tehnyt kaljapullon korkeista 'Kukkaketo' -nimisen työn. ITE-taiteen juttu oli soppi, johon vuosikymmenien aikana oli koottu kuvitteellisen paikan rekvisiittaa, ministerisalkkuja myöten. Mukana oli myös muinaisen kulttuurin museoesittämistä vapaasti soveltava osuus, jossa oli kovasti koristeltu hevonen ja lasikaappiin sijoitettu 'muinainen eläin'. Sijoittui johonkin kummastuttavan ja riemastuttavan puoliväliin.

Sunnuntai 29.kesäkuuta 2008

5/2015
Eilinen ranskalaiselokuva Niagarassa, Perhonen lasikuvussa oli ilman muuta onnistunut valinta. Ja tekijät olivat onnistuneet epäviihteellisestä aiheesta tekemään elokuvan, joka yhdisti vaikean ja vakavan aiheen käsittelyn siihen, että myös hyvin rajatussa tilassa kuten tässä tapauksessa halvautuneena niin että henkilö pystyi vaan silmäänsä räpäyttämään, on ehkä olemassa mahdollisuutta mielikuvitukseen, muistoihin ja nykyhetkeen palaamiseen niin että se tekee inhimillisestä elämästä inhimillistä. Takautumiahan ne noin tavanomaisen juonen mielessä oli ne eloa esitykseen tuovat kohdat, toisaalta se nykytilan käsittely oli minusta myös asiallista, ei väkisin aseteltua kaunistelua eikä vammaisuudessa kylpemistä.

Sitä jäin hieman miettimään, että päähenkilö eli lopputekstien vai loppupuolen mukaan eli kirjan julkaisun jälkeen vain 10 päivää. Onhan se mahdollista, että julkisuuden kiinnostus on ollut suhteetonta verrattuna päähenkilön mahdollisuuksiin antaa haastatteluja tms., ja voihan se olla että se tietty viesti tuli jo kerrottua tuon kirjan julkaisemisella, mihin tämä elokuva on tavallaan jatke, mutta mietin sitä, että miksi päähenkilön ajatusten saattaminen julkisuuteen ei sitten vahvistanut persoonaa. Tietysti hän oli hyvin hauras, mitä sitä kieltämään. Ja onhan se niinkin, että ei se omien tekstien julkisuuteen saattaminen välttämättä ole tavalliselle ihmiselle mikään erityinen ilonaihe, ellei ne ole hyviä ja järkeviä ne tekstit, ja kirjoittajalla selväjärkisyyttä julkisuuden suhteen. Ranskan kielen soljuminen, yhteensä 4 katsojaa teatterissa, viimeisellä eli yhdentoista bussilla kotiin, mukava iltahan se oli.

Sunnuntai 2008-05-25

4/2015
No niin, tässä on puolipakko kirjoittaa muutama rivi, koska fiilingit on hieman sellaiset, että pitää pyrkiä hakemaan myönteistä rauhallista mieltä tilanteeseen.

Jotakin on mennyt asialliseen suuntaan. Kuvastimen päivitys on yhdellä tavalla alkanut, ja vaikka se on keskeneräinen, niin oikeaan suuntaan homma etenee, siis ennustettavaan webbi-päivitykseen. Ja kun saan sinne perjantai-aamuna ehkä kuvat viime aikojen näyttelyistä, vähän 'laajaa Kuvastinta' kehiin, niin luulen että hyvä niin.

Myös se sitten, että tällä hetkellä tässä kämpässä ei ole yhtään desiä valokuvankehitysnesteitä tai kehitteitä, se on hyvä asia. Ei se nyt mikään hirveän miellyttävä keikka ollut tänä aamuna niitä Tarastejärvelle viedä, mutta parempi se kuin pyöritellä niitä näissä komerotiloissa. Luultavasti myös autosta ne kemikaalien hajut alkaa haihtua, kun tulee kesäisemmät ilmat ja silleen. Tämä huhtikuun alku ei ehkä ole ole vielä ihan ihanteellisinta, kun yöllä menee kosteaksi ja pakkasen puolelle, päivällä sitten taas lämpiää muutaman asteen.

Tiistai 2008-04-01

3/2015
Asiasta kolmanteen, kävin katsomassa Rajatilan näyttelyt, ja jälleen oikeastaan aika hyvät sellaiset. Toisaalta alakerrassa aiheena oli nuorten itsemurha, hieman siinä oli silmittelyä, mutta näin illalla kotona sanoisin että se näyttely on yhdellä tavalla mietitty juttu merkittävästä aiheesta. Neljä tähteä, riippumatta siitä olenko miettynyt tiettyä tutun autokolaria tai muita kolareita tai äkkijuttuja. Aihepiiri on aika vaativa, tuollaiseen tarttuminen ja sitten sen käsittelyssä eteenpäin vieminen, oman panoksensa tai kysymyksensä aihepiiriin heittäen, se on arvostettava juttu. Siis Olga Palomäen Unohdetut-näyttely. Tai Iidu Tikkanen, ei sekään paha ollut, näyttelytilanteiden analysointi, jos kohta siinä valkoisen taustan käytössä on tiettyä sukulaisuutta aiempaan Heini Matveisen näyttelyyn.

Nyt kello näyttää 21.50, on aika valmistautua nukkumaan. Eiköhän tämä tästä, Salaisuuksia ja mustia aukkoja -teos on jo seinällä, mietin sitä ensin että jäikö liian ylös, vaan nyt tästä tietokoneen äärestä arvioituna, se on juuri noin ok, ruutua katsoessa yksityiskohtia ei osu silmiin. Ja monet muutkin tavarat tässä talossa on jo muuton jäljiltä paikoillaan, mutta paljon on vielä sitä mitä pitäisi järjestellä.

Sunnuntai 2008-03-09

2/2015
No niin, lauantai on illassaan, Tampereella on käyty, Kalevassa uitu ja Saskia katsottu. Myös kuvat teetetty Tenhusella. Luulen että saan huomenna Rajatilan Andrea Zapata Giraun videosta asiallisen kuvan, melkein kaikkihan ne onnistuivat ne filmille kuvaamisen yritykset.

Sen sijaan Hannu Ojalan näyttelystä tyydyin miettimisen jälkeen kolmeen tähteen. Siellä oli monia hyviä teoksia, ehkä yleisesti pidin enemmän kokeellisten tilojen rakentamisesta, eräänlaisista puolimahdottoman arkkitehtuurin kokeiluista kuin erilaisista kummallisista hahmoista. Mutta sellainen pieni pulma oli, että näyttelyn teokset ei ehkä oikein kommentoineet keskenään kun ne oli niin eri sarjaa. Ja se myös että joukossa oli kevyttä kuvitus- tai sarjakuvamaista juttua, josta ei sitten oikein jäänyt paljoakaan mielen pohjalle hyrräämään. Noin pari ehdokasta www-sivun kuvaksi olisi kyllä ollut, sellainen yksityisalueen lähestymiseen kai liittyvä tyylittelevä juttu, jossa portit ehkä ei olleet ihan portteja mutta oveliin kulmiin kääntyviä kuitenkin. Myös pari oikeanpuoleisen salin työtä askarrutti, ehkä sellainen sinivalkoinen patsaan ja rakennuksen puoliväliin sijoittuva keskeinen elementti, joka sitten ottaa mittaa pilvien kuvioista.

Jos noiden seuraksi olisi ollut lisää tiukkaa tavaraa, tai ne hahmon kuvatukset olisi hieman sitä omaa lössiään selkiyttäneet, siis että niistä olisi muodostunut jonkinlainen galleriakokoelma, joka olis herättänyt jotakin tunnelmia, jotka olis keskenään kommunikoineet, niin tottakai siitä olis sitten ollut pakko antaa neljä tähteä. Siitä huolimatta vaikka se olisi vähän yksivakaista jo sekin kun Saskian vuosi on alkanut niin hyvin. Mutta kun ne oli ne otukset ja niiden hieman fantasiavaikutteiset maailmansa sellaista maailmasta toiseen hyppimistä.

Jos olisin ollut varakas perheenäiti ostamassa lastenhuoneeseen sopivaa hahmoa, niin sellaiselle kävijälle tuo jokaiselle jotakin -ripustus olisi toiminut. Minulle se jäi vähän etäiseksi.

Lauantai 2008-02-16

1/2015
Hiihdin ensimmäistä kertaa tänä talvena tänään, tuohon minun pururatahiihtotyyliin lunta riitti, ei valittamista. Ja koska hiihto ei ole kovin sosiaalista, ajoin sitten Keuruun Kamanaan katsomaan Vuoden nuoren taiteilijan Samuli Heimosen sekä helsinkiläisen Eija Keskisen näyttelyä. Mikäs siinä, kyllä siinä katsottavaa oli, monia mielenkiintoisia töitä, vaikka ihan helppoa ei ole tainnut olla sen näyttelytilan järkevä täyttäminen. Ja odotan että Tampereen taidemuseoon tulee aavistus monipuolisempaa Heimosta, eläinaiheet perinteisellä tyylillä olivat joko aika pieniä tai muuten ehkä vaatimattomampaa kuin parhaina kesinä Salmelassa. Tietyt väripistejutut kuten kutsukorttiin painettu työ, joka näytti ensin abstraktilta, mutta kauempaa katsottuna huomasin sen leopardin vai minkä pään niistä pisteistä muodostuvan, kyllä se oli mielenkiintoista ja onnistunutta tuotantoa.

Valokuvaaja Keskinen sitten, miten sen nyt sanoisi. Siis tehdään kuvasarjoja kavereista, uuni-installaatio, minusta mukana oli hieman sellaista tavaraa, joka ei ollut ihan suhteessa niihin 4000 euron tai jotakin hintoihin. Mikä sitten ehkä oli suhteessa, niin se oli se suhdesarja, joka oli 1-5, mutta 3 jätetty tästä näyttelystä myynnin tai muun syyn vuoksi pois. Tietysti hintoihin voi ajatella vaikuttavan sen, jos kuvaaja tekee kahden kuvan pohjustettuja sarjoja, mutta maallikon arkiajatteluun tulee ensimmäisenä mieleen sellainen että otetaan 15 vedosta tai mitä otetaan kustakin, se valokuvaajien liiton kai sopima määrä. En kyllä tarkemmin tutkinut niitä hinnastoja.

Suhdesarjassa oli kuvia kai Ranskasta ja Suomesta, hieman ikäeroa, ehkä jossakin tavanomaistakin suhteen osoittamisen innokkuutta, mutta silti joissakin niistä asiat kiteytyi kohdalleen.

Ehkä epämääräisistä ihmiskuvista omalla tavallaan toimivaksi nousi myös se, missä miestaiteilija seisoi keskimmäisenä jonkin seinämuratin seassa, laitakuvissa sitä kasvillisuutta oli vielä enemmän. Tai en tiedä että toimiko itse kuva, vai syntyikö laadun vaikutelma tuon oksiston vertautumisesta Heimosen täplätöihin, ehjältä kokonaisuudelta se joka tapauksessa vaikutti.

Lintuhenkinen naisen puutarhassa puuhailu, ajattelin heti että omakuva, mutta voi olla että ei ollut. Ehkä tämä jahkailu on osittain seurausta siitä, että alumiinille vai mille pohjustettu valokuva ja maalaus edustaa aika eri tekniikoita, tekee erilaisen vaikutuksen katsojaan. Miten tahansa, tietysti tuo näyttely monen harrastajapiirin näyttelyt mielenkiintoisuudessa ohittaa, mutta ehkä odotan Heimosen jatkavan sitä ihmissuhdesarjaansa Taidemuseon suuremmassa näyttelyssä.

Sunnuntai 2008-01-27

12/2014
No niin, päivä on mennyt oikeastaan aika hyvin. Väitöstilaisuus Jyväskylässä, Ulla Huhtamäen ”Heittäydy vapauteen. Avantgarde ja Kauko Lehtisen taiteen murros 1961-1965” kera vastaväittäjä Tuija Hautala-Hirviojan Lapin yliopistosta, se oli mielenkiintoista seurattavaa. Oikeastaan mitään sellaista ihan ennenkuulumatonta ei esiin tullut, mainittiin vaikkapa meikälle noin 1978 Mäntyharjun kirjastonjohtajan esittelemät 'Ekspressionismi, dadaismi, futurismi', joista kyhäsin jonkinlaisen lukioesitelmän silloin. Ja avantgardea, etujoukkojuttua mietittiin, vaikka sitten väittelijä tuli sellaiseen johtopäätökseen, että Lehtinen ei ollut radikaali siinä mielessä, että kyse olisi ollut tietoisesta pyrkimyksestä kuvien kaatamiseen. Pikemminkin niin päin, että Lehtinen koki 50-luvun taiteentekonsa olevan uudistuksen tarpeessa, lähti mopolla Amsterdamin kautta Pariisiin, mikä kuulostaa kaupunkilegendalta, mutta oli ilmeisesti totta. Itse väitöksestä löytyy varmaan tarkempi kuvaus.

Pitää ehkä tutkia myös vastaväittäjän tuotantoluetteloa. Hän ei pyrkinyt loistamaan tai kaatamaan suoraan väitöksessä esitettyä, mutta minusta hänen kysymyksensä ja väitteensä olivat hyvin sellaista sanoisko jalat maassa -politiikkaa. Esimerkiksi tekijyyden merkityksen kieltävä amerikkalaisperäinen suuntaus, uuskritiikki, johon itse jossakin määrin uskon, Hautala-Hirvioja kysyi väittelijän mielipidettä tästä suuntauksesta. Vastaus oli että hän ei pidä sitä hyvänä, jos tekijyys ja taiteilija ja hänen elämänsä erotetaan siitä teoksesta. Tämä vastaus, siis se, että museot pyrkivät selvittämään esimerkiksi kokoelmissaan olevien teosten taustoja ja sitä, missä elämän vaiheessa ja miksi juuri sellainen teos on taiteilijalta esiin putkahtanut, kyllä kai se on fakta että tuo on museoiden perustyötä mitä yleensä tehdään.

Toinen juttu on sitten, että minun mielestä puhuttaessa varsinaisesta nykytaiteesta sen selittäminen liikaa taiteilijan persoonasta käsin on mielestäni turhaa. Saskian ja Rajatilan näyttelyt ovat elävien taiteilijoiden itsensä kokoamia, ja minä voin mennä katsomaan näyttelyä enkä miettiä, että mitähän juoruja ja paljastuksia näyttelytiedote nyt tämän tai tuon näyttelyn tekijästä paljastaa.

Eräänlaista nykytaidettahan se oli tämä väitöstilaisuuskin, kun tutkimuksen kohde oli itse kuuntelemassa sitä tilaisuutta. Luulen että hänellä on edelleen hyvin elävä suhde siihen väriin ja pintaan ja taiteeseen, vaikka tuotantovauhti sitten olisikin ihan mikä on, taiteilija vaikutti aika terveeltä ikäisekseen. Tietysti taiteellinen prosessi myös vie energiaa, eikä väitöspäiväkään ehkä ihan kevyt ollut, sillä filosofian lisensiaatin tapa jäsentää taiteilijan teosta on monessa kohdin hieman vierailla termeillä esitettyä verrattuna taiteilijan omaan näkökulmaan. Tosin tässä tapauksessa tutkimusmenetelmiin taisi kuulua myös pitkät keskustelut taiteilijan kanssa.

Väittelijän työpaikka ei tullut erityisemmin esiin, mutta se taitaa olla Sinebrykoffin museo, johon en ole vielä tutustunut.

Sitten menin syömään Figaroon, kun ajattelin että hengen ravinnon metsästämisen lisäksi olisi pidettävä huoli myös terveydestä. Sinne jäi sontikka, mikä on riittävä tekosyy ostaa parilla eurolla uusi ja ehjä tilalle. Olihan se sellainen hetken rauhoittumisen paikka, eikä loimutettu siika kera maustettujen ja paistettujen perunoiden ollut ollenkaan hullumpaa. Eikä kai sekään, että heidän annostensa koko on sellainen enemmän terveellinen ja sopiva kuin ylitsevuotava, luulen että se oli ihan ok.

Lauantai 2007-12-08

11/2014
Irmeli Mäkilän näyttely oli oikeastaan varsin mukava kokemus. Värikkyyttä oli, se ei ehkä joidenkin töiden osalta ollut kaukana ns. kitschistä, mutta tietty ennustettavan rakenteen ja aiheen käsittelyn hajottaminen piti homman tiiviisti taiteen puolella. Ehkä jotkut pienimuotoisemmat työt olisivat olleet lähempänä omaa ostoslistaa ja kodin seinää kuin se mistä otin valokuvan, mutta kun kirjoitin arvioon että 'Päällekkäisiä ajatuksia', niin ehkä se 'Samaan aikaan' -maalaus selvimmin sitä problematiikkaa havainnollistaa.

Iltapäivän elokuva sitten, Roy Anderssonin 'Sinä elävä', oikeastaan aika mukavahan sekin oli katsoa. Ja ihmeen suosittu, liekö jatsifestarit vaikuttaneet, että varmaan yli 60 prosenttia paikoista täynnä, kun Niagara ei yleensä ole kassamagneettien sijoituspaikka. Ja kellokin oli vasta 15.45, kun yleensä iltanäytökset ovat suosituimpia.

Ehkä olen tottunut Anderssonin tyyliin, minusta tämä oli sävyltään hieman vaihtelevampi ja tavallaan paremmin vastaanotettavissa oleva kuin Kahden kerroksen lauluja. Sävy, tragikomedia, alakuloisuus, tuttujen tilanteiden tuominen esiin, ja niiden kummallisten puolten liioittelu noin 70-lukua henkivässä lavastuksessa, kai siinä jotakin keski-ikäisten ihmisten painajaista tulee käsiteltyä, ja samalla sitten vastalääkettä lyckliga heissan svenssoneiden yleiselle linjalle.

Sitä en tiedä, että miksi ohjaajaa on verrattu Ingvar Bergmaniin, kuten lippukassa sanoi. Minusta mainosten ja komedian tekijän ei ole ihan helppoa nousta palkituksi ohjaajaksi. Toisaalta tekijän taustaa ajatellen pieni yllätys on se, että Bergmannin kanssa on yhteistä uskonnollista tematiikaa, joka on ehkä enemmän sivujuonne Andersonilla kuin punainen lanka. Silti se on sellaista mikä voi herättää ajatuksia tuonpuoleisesta, uskomisesta, eikä ole rienaavaa tms. Ohjaaja ehkä pyrkii näyttämään oman totuutensa maailmasta ja elämästä, heittämään ihmisille kysymyksiä. Henkilögalleria on enemmän tavallisia ihmisiä tai persoonallisen näköisiä ihmisiä kuin että olisi Anttilan postimyyntiluettelon malleja sinne pestattu.

Taitaisi saada neljä tähteä tuo filmi, jos elokuvia arvostelisin johonkin muuhun kuin omaan päiväkirjaan. Vieressä istui pari vähän päälle viisikymppistä ladya, joiden kanssa tultiin yhtäaikaa ulos teatterista. Naiset puhuivat autoista, 24 vuotta vanhan Jaguarin sisustuksen nahka- ja puuosista, pienten dieselien verotuksesta ja autoverouudistuksesta, kuten naiset nykyään puhuvat.

Sunnuntai 2007-11-04

10/2014
Keskiviikon Helsingin keikan ja eilisen Turun keikan perusteellinen selvittely voi olla hätäiselle henkilölle ruoka-ajan lähestyessä haasteellinen tehtävä, mutta kyllä tähän jotakin voi pistää, ensi viikolla olis kuitenkin jo osa unohtunut ja jutut laimeampia.

Juhana Blomstedtin näyttely oli ilman muuta mukava katsoa. Paljon oli tuttua, toisaalta sitten ripaus sellaista, että näin teokseni ovat syntyneet. Ja teoksia, joissa sitten puhui aika vähäpätöiseltä näyttävä esinekokonaisuus, esimerkiksi jonkinlainen otsapanta tai vyö hieman taivutettuna yhdessä keltaisessa työssä, niin se vaan oli että se oli elävä ja riittävä se työ, vaikka noin yksiväriseen taustaan oli upotettu noin samanvärinen keltainen 'esine'. Tuo työ oli vielä inhimillistä kokoa, monet niistä näyttävimmistä töistä oli aika isoja. Tietysti sekin vaikuttaa, että Hämeenlinnan Niemistön säätiöllä voi olla paremmat mahdollisuudet ostaa niitä kuin minulla, luulisin että jos sen keltaisen pikkutyön kokoinen työ on myytävänä, niin hinnat liikkuisi yli 5000 eurossa Blomstedtilla, ne isot 10-20000 välillä. Eikä ne oikeastaan ole ylihinnoiteltuja tai boomihinnoiteltuja, mitä Salmelassakin on ollut, kai se on normaalia liiketoimintaa, että jos on kysyntää ja jos tekijä tekee huolellista työtä eikä hätiköi, niin sitten se hinta hieman seurailee sitä, miten pitkällä aikavälillä kyseisen taiteilijan arvostus ja hänen töitään kohtaan tunnettu kiinnostus on kehittynyt. Luulen että Suomen Mondrianin maalauksista ollaan kiinnostuneita, mutta että toisaalta on erilaisia usein vanhemmista teoksista sovellettuja grafiikan lehtiä kohtuuhintaan myynnissä. Blomstedt ei ehkä ole ensimmäistä teosostoa tekevän tai jotakin Järvi-Suomen kesämökin seinälle haluavan valinta, vaikka hän videollaan sanoikin, että hänen mielestään kaikki taide on pohjimmiltaan esittävää, koska ihmisen havaintokyky on rakentunut sillä tavoin, että kun hän katsoo jotakin, hän mielessään tekee vertailuja nähtyihin esineisiin, ei ole olemassa 'puhdasta abstraktiota'. Jotenkin noin se meni siinä vuoden 1989 Vuoden taiteilija -ohjelmassa, joka pyöri gallerian välikössä.

Tennispalatsin toinen näyttely, Sally Mann, sanoisin että kyllähän sen läpi katsoi, ja minulle sen pääanti oli Mannin Arizonasta vai mistä kotipuolesta kuvaamien maisemanäyttelyjen sarja. Oli otettu isolla kameralla, oli sitten epätarkkaa tarkennusta, virtaavaa vettä, sumua ja mitä vaan, mutta se tärkein juttu niissä oli, että ne jättivät jotakin arvailujen varaan, varmasti eri katsojille eri asioita. Ne eivät olleet outoja siinä mielessä, että onko tämä nyt kuvattu Marsista, onko kuvattu supererikoisella perspektiivillä, vaikka ihan mahdollista on että joissakin ison koon 'haitarikamerakuvissa' takaseinä olisi ollut hieman muuttuneessa kulmassa. Minusta se vedostustyyli, epätarkkuus joka ei ollut niin suurta että se olisi ollut itseisarvo, pikemminkin tuli vaikutelma pienestä lisäpehmennyksestä, ehdottomasti kiinnostava sarja maiseman salaisuudesta.

Sekään ei vähentänyt jutun arvoa meikän silmissä, että niissä kuvissa ei pääasiassa ollut esillä maailman suurin vesiputous tai superjyrkkä vuorenhuippu, vaan pikemminkin oli vaan kävelty oikeaan paikkaan ja tehty oikea rajaus. Esimerkiksi niin että sivuilla oli hämäriä puita, ja sitten siinä välkehti joen uoma siinä keskellä ja alaosassa, vesi hitaasti valotettuna hieman kiisselin suuntaan mutta ei liikaa.

Mannin lapsikuvat, joista on kai viisi vuotta sitten tai joskus ollut polemiikkiä että ovatko pedofiliaa tai muuta sellaista, sanoisin että minun mielestä sellaisia kuvia voi lapsista ottaa, ja vaikka niissä varmaan oli jo hieman tulollaan se lähestyvä seksuaalisuus, lukumääräisesti niitä kuvaajan lapsistaan 5-9-vuotiaana ottamia kuvia oli enemmän kuin niitä alle nelivuotiaiden kuvia, niin niiden kuvien aihe silti ei ollut lapsen seksuaalisuus. Niissä oli osassa sitä samaa jännittävyyttä kuin Mannin maisemakuvissa, joka syntyi sekä ympäristöstä, maisemasta että sitten niistä lapsista. Voi ehkä olla, että niissä kuvissa oli myös muistumia siihen, miten täällä meillä ukko Barsokevitsch Kuopiossa ja toiset ukot ja akat Amerikoissa kuvasi lapsia 1800-luvun maalatun taustakuvan studioissa. Ei sillä että roomalaiset pylväät olisivat paistaneet Mannin lapsikuvien etualalla, vaan se että pääkohteen ja taustan suhde, tausta siinä hieman epäterävänä, pääkohdekin, ei nykyaikaisessa mielessä ehkä kokonaisuudessaan syväterävänä, ja sitten ne asut, joista osa oli ehkä kuvausta varten tehtyjä vaaleita mekkoja tms., ehkä sitten päälle vähän kuvattavan röyhkeää katsetta äidin kameraa kohti yhden tyttären osalta, kyllä niissä kuvissa minun mielestä jotakin oli, siis sellaista että ne on kannattanut roudata meren yli Helsinkiin esille.

Se oli sitten uuvuttavaaa, kun se 79 minuutin videopläjäys käytti aika paljon aikaa siihen, miten 'yleisö' ja media, galleriat ovat 'väärin kohdelleet' kuvaajaa, miten niitä kohuja on ollut, päälle sitten vähän miehen tukan saksilla parturointia ja muuta Mannin arkielämän kuvausta. Mikäs siinä, maatalon emännältähän hän vaikutti, mikä on ok. Mutta kuviin keskittyminen oli sitten kuvaajan ylimalkaisia lausuntoja, en varmaan jaksanut kolmasosaa enempää sitä ohjelmaa seurata.

Tai sitten se keskittymisen herpaantuminen ei johtunut pelkästään julkisuuden ja yksityiselämän vatvomisesta, vaan koin että minun ei ole tarpeen osallistua antropologisiin tai ehkä kuolemansyyn tutkimuksen periaatteiden kehittelyyn, mikä tarkoitti käytännössä, että tietyssä paikassa oli ihmisruumiita mädäntymässä avoimen taivaan alla, ja sitten Mann sai kuvausluvan ja pääsi kuvaamaan. Onhan se tietysti yksi näkökulma, että mitä jäljelle jää kunkin fyysisestä olemuksesta. Toisaalta tuo näkökulma tulee hyvin harvojen ihmisten osaksi, koska suurin osa haudataan maahan tai polttohaudataan, sateen ja tuulen pieksämäksi jää hyvin harva. Ja varmasti mustavalkokuvaus hieman pehemensi aihepiiriä, verrattuna jos joku hätäinen olisi päässyt 'digijärkkärin' kanssa heilumaan sinne alueelle.

Silti en ole varma, että missä laajuudessa näyttelyn tuota osuutta olisi ja on hyödyllistä maailmalla kierrättää. Tarkoitan siis Mannin yhden ihmisruumiiden kuvista koostuneen huoneen osuutta näyttelyssä. Minusta 'tuoreiden ruumiiden' lastailusta ja vastaavasta on se kunnioitus ja harkinta hävinnyt esimerkiksi uutiskuvauksissa, pitää saada ruumiita kehiin jopa Ylen pääuutisissa, jotta lukutaidottomat tomppelitkin uskoisi, että viisi vuotta sotaa käyneessä Ruandassa on tosiaan tänään ollut 120. kerta kun siviilejä kuolee väijytyksessä isohko määrä kerralla. Tuo ei ole mitenkään erityistä rauhan työtä tai ihmisten saamista havahtumaan, pikemminkin uutisten kehitys kuvaa sitä, että köyhien hädänalaisten ihmisten ilman kunnioitusta tapahtuva kuvaaminen julmuuksien keskellä on vaan yksi amerikkalaisen liiketoiminnan muoto, jossa sittenkin aika vähäisellä kalustolla ja henkilöstöllä saadaan 'todellista tuoretta materiaalia' uutisfirman osakkeenomistajia tyydyttävään pyörittämiseen.

Mannin kuvien ensisijainen ympäristö tietenkin on juuri Amerikka, ja tästä ei synny oikein kokonaisarviota noiden hänen ruumiskuviensa moraalisesta puolesta, kun en ole ollut Amerikoissa katsomassa, että mihin suuntaan se ruumiiden arkinen kuvaaminen on siellä kehittynyt, onko Mannin kuvien jälkeen entistä pitempään ja enemmän tsuumattu ruumiita uutisvirtaan, vai onko syntynyt mitään kriittistä keskustelua kuolevien ja kuolleiden asianmukaisesta 'uutisoinnista'.

Saddam Husseinin uutiskäsittely on tästä yleisestä jutusta hieman erillään, vaikka en tiedä sitäkään, että lisäsikö se maailmaan rauhaa ja suvaitsevaisuutta että pyrittiin saamaan kaikki jakoon hänestä vielä loppumetreillä, mikä myyntiin kelpasi, siis kuvamateriaali.

Amos Anderssonin museon näyttelyssä oli Ilkka-Juhani Takalo-Eskola. Pääosin sellaista nopeasti tehdyn tuntuista, mikä ei ehkä ole yllätys, kun otetaan huomioon että hän on niin paljolti keskittynyt performanseen. Voi olla että Takalo-Eskola on toiminnallaan laajentanut kuvataiteen ajouraa, saanut hieman lisää ihmisiä silmäilemään kuvataiteen suuntaan, mutta minulle se näyttely esittäytyi ehkä ennakko-odotusten vaikutuksesta hieman liian meluisana, jopa ne 1960-luvun työt, vaikka olihan se hyvä nähdä että oli oikeita töitä, ja myös että niiden yhteiskunnalliset ym. teemat taitaa olla jossakin muodossa elossa edelleen, mutta silti pidin niitä hieman sellaisina kevyen oloisina.

Toinen taiteilija oli Kaarlo Fredrik Oskar Carlstedt, 1891-1952. Ihan varma en ole nimen kirjoitusasusta, Andersonin sivut näyttää vaativan flashia, jota puhelimen selaimessa ei ole, olisi varmaan sittenkin pitänyt ostaa se postikortti. Joka tapauksessa museolle on lahjoitettu aika laaja kokoelma, ja siinä minusta niiden ihmiskuvien jutuissa oli osa sellaista vanhentunutta, himmeät värit ja superkarkea sivellintyöskentely. Sitten yksi taiteilijan tavaramerkki ilmeisesti oli kubistiset asetelmat, jotka sitten liukui sellaiseen suuntaan, joissa se yhteys alkuperäiseen näkymään on kadonnut. Niissäkin oli mukana sellaisia nykyään tavallisia peruspalapelejä. Minun makuuni oli 'Outo asetelma' ja muut maalaukset, joissa oli selvästi tunnistettavia esineitä, ehkä valaistuskin sellainen, että joko oli varjoa tai sitten osa esineistä hieman kuin hohteli, mutta kuitenkin että valo mukana, ehkä kubistisia viittauksia mukana tai sitten esittävässä pitäytyen, sanoisin että esillä oli pari kolme loistavaa työtä, joita nyt en kuitenkaan yrittänyt kännykkäkameralla kuvailla tms., kun museoympäristössä olin, ja vielä ensimmäistä kertaa siellä. Ehkä hänen töistään tulee tutkimuksia kuten näyttelyvalvoja arveli, katsellaan.

Nyt kello näyttää 11.35, taidan mennä syömään kiinalaiseen jos siellä ruokaa tarjotaan.

Perjantai 2007-10-19

9/2014
Kaikkiaan Rajatilan näyttely oli vähän kummallinen. Ihan poissuljettua ei ole sekään, etteikö osa ripustuksesta tai osa siitä alakerran videoesiintymisestä olisi tehty kännissä. Jonkinlainen pyrkimys siirtää omakustannesarjakuvan layout-tyyli suoraan gallerian seinälle, sillä ei yleisesti ottaen ollut teoksien esille tulemista parantavaa vaikutusta, pikemminkin niin että hukkuivat roskaan. Ja alakerran video, palaneessa talossa kohkaaminen, minusta sekään ei ollut oikein tiivistetty niihin visuaalisesti merkittävimpiin kohtiin, 16 minuutissa oli yleistä maalin kanssa hillumista sun muuta. Mielessä kävi että kaksi tähteä voisi olla hyvää kuluttajavalistusta.

Kun siellä on kolme tähteä eli vähintään 3- taso on saavutettu, se perustuu osaksi siihen että arvostelu on monen vuoden ajan vakiintunut 3-4 tähden välille, joskus poikkeustapauksissa sitten nappisuorituksista viisi tähteä. Jos lähestyn Samuli Niemisen näyttelyä hieman toisesta tulokulmasta kuten I. Kanerva sanoisi, niin pitää myöntää että sekavasti täytetyiltä galleriaseiniltä tarkasti katsomalla löytyi muutamia hyvää yleistasoa olevia teoksia. Ne saattoi olla puhekuplan alla, toisaalta tietysti se nukkehahmo nurkassa sekin, vaikka ympäristö oli hieman, että miten sen viimeistelyn kanssa, niin ei se oikeastaan ollut hullumpi juttu, että veistoshahmo oli kommentoimassa näyttelyä.

Osalle Kuvastimen käyttäjistä voisi sopia, että välillä moukaroidaan, välillä ylistetään. Taiteilijoiden tilanne on hieman toinen, jollakulla voi olla taiteelliseen työhön leipääntyminen sen verran lähellä, että muunlainen kritiikki olis varsin tarpeen kuin teräväkielinen vittuilu. Jos taidekouluja käynyt vähän yli kolmekymppinen tekijä ei ole vielä oikein menestynyt, niin siitä huolimatta myös tässä tapauksessa on mahdollista, että jos taiteilija saisi solmittua yhteistyötä esimerkiksi hieman perään katsovan galleristin kanssa, joka valkkaisi sitä tuotannon käyttökelpoista puolta esille, teokset voisivat saada paremman vastaanoton.

Maalia räiskimällä vuoden taiteilijaksi päätynyt kolmikko, Janne Räisänen et al., heidän töitään on myyty Taidesalonki Husassa ja monessa muussa paikassa. Myös Niemisellä on minusta mahdollisuus saada palettinsa kasaan.

Sunnuntai 2007-09-30

8/2014
Taidemuseon 'Luovuuden rakentajat. Kiinalaisen nykytaiteen muodonmuutos 1980-2007', se oli hieman kysymyksiä herättävä kokemus. Ensinnäkin näyttelyn nimi meni aika korkealta ja kovaa yli, kun kyse oli kuuden taiteilijan retrospektiivisestä näyttelystä, ja näiden kaikkien taiteilijoiden (Ai Weiwei, Xu Bing, Sui Jianguo, Wuo Shanzhuan, Yang Jiechang ja Xing Danwen) väitettiin nykyään olevan hyvin kysyttyjä, eli tässä näyttelyssä oli vähän vuosien varrelta kerätyn jämän tuntua.

Kiinan taidemaailman kehityksen tarina meni suunnilleen niin, että Pekingin laitamilla oli kerran vanhoja teollisuustiloja, joihin asettui underground-porukkaa, ja yksi heistä eli Ai Weiwei alkoi julkaista omakustannuslehteä, jota hän jaksoi painaa kolme numeroa. Tämän lehden kannessa esiintyi joku kuuluisa länsimainen taiteilija, kuten Andy Warhol, sitten esiteltiin häthätää tämän ajatuksia, vaikea sanoa pikaisesti katsottuna niistä käännöksistä, että miten läpi ajateltuja ne oli ne esittelyt. Ja sitten tehtiin sama perässä uudestaan, ehkä vajaa sata vuotta Duchamin jälkeen vietiin pisuaaria näyttelytilaan ja demonstroitiin että mitä sillä tehdään, maalattiin kehoja etc.

Tästä toiminnasta oli seinälle kirjoitettu teksti, että noiden 3 omakustannelehdykän vaikutusta ei voi liioitella. Liioittelu oli mielestäni varsin lähellä ainakin tässä näyttelyssä. Kiinalaisella maisemamaalauksella esimerkiksi on useamman tuhannen vuoden perinteet, en oikein ymmärrä, että missä laajuudessa on syytä hurrauksiin, jos puolenkymmentä tai puolensataa pekingiläistaiteilijaa hankkii hieman tietoa länsimaisen taiteen kehityksestä, ja yrittää sitten tehdä mukaelmia tuosta taiteesta aloittaen 50 tai 100 vuoden takaisista pohdinnoista.

Sen ymmärrän, että nuo taiteilijat muutti länteen, vaikka yksi tai kaksi heistä onkin palannut nyt Kiinaan, mutta en oikein jaksa uskoa, että länsimaisesta taiteesta tehdyt halpismukaelmat olis parasta mitä kiinalainen taide voi tarjota. On kyllä todennäköistä, että Venetsian biennaaleen kutsuttu näyttelyn taiteilija on pitkälti omaksunut länsimaisen taiteen ajattelutapaa, hän pystyy jo mukaelmien tai jäljennösten sijaan tekemään itsenäisiä töitä tai itsenäisiä ratkaisuja sitä kiinalaisporukan näyttelyalueelle kutsumista myöten.

Varmasti on myös niin, että vaikka seuraisin puhtaasti omia taideihanteita ja rakentaisin mielessäni kuvan siitä, miten Kiinan taide voisi parhaiten kehittyä, ottaa huomioon perinteen muunakin kuin kuriositeettinä tai pilkallisen 'ihannekuvan' luomisen apuvälineenä, niin onhan se tietysti iso muutos, joka nyt on meneillään. Tarkoitan että puhtaasti vanhan maisemamaalauksen hitaan perinteen ja ohjeiden mukaisen toimintatavan pohjalta voi olla vaikea luoda nuoria tai edes keski-ikäisiä kiinalaisia oikeasti kiinnostavia taideartefakteja, siis hyviä ja tuoreeksi koettuja teoksia.

Onko ratkaisu sitten puhdas länsimaalaisuuden lähtökohdaksi ottaminen, siihen mulla on epäilyksiä. Jos kiinalaiset taiteilijat ottavat ainoaksi lähtökohdakseen kysymyksen, 'mitähän ne taiwanilaiset ja hongkongilaiset meistä ajattelevat', hieman vielä Amerikan ja Euroopan suuntaan vilkuillen, se ei minun mielestä lupaa mitään erityisen kiinnostavaa tulevaisuutta maan taiteelle. Tai voihan se jonkinlaisia taiteen ja kaupallisuuden kehittelymahdollisuuksia sisältää, ja ehkä niin että jonkin vuoden jossakin päin muodissa olevia teoksia saatetaan myydä hyvillä hinnoilla, mutta toinen kysymys on se, että tuottaako tuo lähtökohta teoksia, jotka kestää tarkastelua vuosien jälkeenkin.

Taidemuseon näyttely, sanoisin että seassa oli kyllä asemansa saavuttaneita teoksia, se ei siis kokonaisuudessaan ollut amerikkalaisuuden nuoleskelua tms. Raudan koossa pitämät kivenmurikatkin, oli ne sitten pelkkiä kiviä ja veistoksia tai vertauskuvia tiukassa puolueen ohjauksessa pysyneen maan ihmisten kokemuksille, minusta se teos oli paikallaan, samoin ykköskerroksen isompi kokonaisuus sekä pienoismallit alakerrassa.

Ehkä perusmaotakkikin eri väreissä on niin merkittävä osa Kiinan viime vuosisadan historiaa, että pieni irrottelu tällä teemalla on ok.

Seksuaalisuus Kiinassa, siitä mulla ei ole kovin täsmällistä kuvaa, että miten avoimesti se on ollut esillä tai miten viktoriaanisesti verhojen takana. Ja ehkä tässä nyt oli jotakin sellaista, että kun kuusi nimitaiteilijaa joutuivat tyhjentämään lähes tyhjiä teosvarastoja tähän näyttelyyn, he ottivat mukaan hieman yksityisempää tai pienemmän piirin aineistoa. En silti oikein hahmottanut, että mikä rooli metrin kokoisessa valokuvassa täsmällisenä tököttävällä kalulla oli tässä näyttelyssä, oliko tarkoitus tulla tuulettamaan suomalaista ajattelua, osoittaa että vielä on täällä riittämätöntä kaluston esittelyä, vapautukaa suomalaiset. En ole kyllä itse kokenut, että revän tai kalujen kuvallisen esittämisen osalta olisi erityistä puutetilaa, joka luovien taiteilijoiden pitäisi äkkiä täyttää. Asia ei muuksi muutu, vaikka julkisin varoin toimiva taidemuseo toisi kalutavaraa Kiinasta.

Se piti vielä sanoa, että se muutos perinteisestä taiteesta tai Kiinan tapauksessa puolueen paimentamasta taiteesta taiteeseen, joka puhuttelee ihmisiä ja jäsentää nykyistä elämää ja maailmaa, se on aika laaja ja vaikea prosessi. Ja on tässä varmaan sen verran myönnettävä, että kyllä Taidemuseon näyttely joitakin raitoja tästä muutoksesta toi esiin. Se on sitten kai taideinstituutioiden perinnettä, että esittelytekstit eivät olleet missään suhteessa siihen mitä oli esillä, tuo hongkongilais-amerikkalainen näkemys esitettiin ikään kuin koko Kiinan taiteen nykyisen muutoksen kattavana esityksenä. Sitä se ei ollut.

Ja voi olla että nämä mietteet jää päiväkirjaan seitsemäksi vuodeksi, katselen sitten 2014, että onko syytä laittaa missä laajuudessa näkyviin.

Lauantai 2007-08-18

7/2014
Jos Kuvastimessa voin saada joitakin näkökulmia kuvataiteesta ja valokuvauksesta esiin, jotka jäisi muuten sivuun, löytää lisäjuttuja siitä kuvakulttuurista mitä jo on tarjolla, tehdä pieniä reunamerkintöjä, niin joku voi saada niistä ideantynkää tai syyn olla vielä lopettamatta toimintaa, joka ei ole niin tuottoisaa kuin jokin muu toiminta. Ja se taas kun joku jatkaa niiden fiksujen kuvien tekemistä, niin vaikuttaa paitsi niiden näkijöihin ja itse tekijä ehkä hetken pysähdyksen tai hiljentämisen jälkeen löytää uutta puhtia, niin siinä voi olla mukana sitten työskentelyä oikean tai oikeiden asioiden puolesta.

Ymmärrän kyllä, että osa taidemaailmaa näkisi hyväksi, että alan koulutuksen saaneet taidehistorioitsijat vaan kertoisivat värikkäitä tarinoita ja anekdootteja sekä teknisiä huomioita töistä, tätä linjaa jatkaisi, ja sitten journalistit välittäisivät eteenpäin sen kuvan minkä taiteilijat ja nämä taidehistorioitsijat antavat, ilman Levanto-tyylin vapauksia, jolloin kansa sivistyy ja oppii pian ajattelemaan samalla tavalla kuin yllä mainittu sivistyneistö.

Tosin olen sitä mieltä, että esimerkiksi Leena Lindqvistiltä menee koiranäyttelyn ja taidenäyttelyn näkökulmat aika pahasti sekaisin Eero Järnefelt & venäläinen realismi -kirjassa. Hospotus Järnefeltin siniverisyydestä sekä lahjakkuuden putoamisesta taiteellisen venäläisen äidin puolelta kuin omena ammottavaan suuhun, siinä on jotakin aika kuvottavaa. Elisabeth Clodt von Jürgensburg voi olla kaikin puolin kunnioitettava ja lahjakas ihminen, jolla on ollut oma roolinsa Suomen kulttuuripohjan rakentamisessa, mutta äitelä kukkahattuhöpinä vähän samalla tyylillä kuin toinen hyväkäs Tuulikki Valkonen kirjassa Romanttiset maisemat, se vie katu-uskottavuutta itse taiteilijalta ja hänen työltään.

Tosin siirapinkaatovahingot ei kovin paljoa vaikuta Järnefeltin maineeseen, ostin näyttelyluettelon sen perusteella, että sen esittelemä kuvavalikoima vaikutti ostamisen arvoiselta. Vaikka hämärät maisemat on turhaan digitaalisesti 'puhdistettu' ja jyrkennetty, osa kuvista on leikkautunut monta milliä laidoistaan, niin silti erityisesti ihmiskuvien painovärien säätö on onnistunut aika hyvin, saa vaikutelman valon huomioon ottavasta ja ihmisiin myötämielisesti suhtautuvasta taiteilijasta.

Sunnuntai 2007-07-29

6/2014
Näyttelyt sitten, sanoisin että Finlaysonin TR 1 oli aika positiivinen kokemus. Erityisesti saksalaisten kokoama Ville Lenkkerin, Aino Kanniston, Henrik Dunckerin ja Janne Lehtisen näyttely, se oli miellyttävä katsoa. Ostin jopa vähillä rahoilla 15 euron Ratingenin museon laatiman näyttelyluettelon 'Zwischen traum und wirklichkeit' (2005). Aino Kannisto, oikeastaan tuntuu että kun kävin kuuntelemassa häntä Valokuvataiteen museossa, se toi hieman lähemmäksi niitä hänen kuviaan. Samoin lentelijä Janne Lehtinenkin, ehkä se täydennettynä ja ulkolaisten valitsemana on hieman kehittynyt se idea siitä, mitä se oli joskus vanhassa Nykyajassa. Henrik Dunckerin taustoihin pitäisi kai joskus syventyä, en tiedä hänestä mitään, mutta omalla tavallaan ne kuvat oli sanoisko elämänmakuisia, Tapsan tahteja ja mitä niissä nyt olikaan, myös 'elotonta maailmaa' kuten muovimukeja, mutta asialinjaa.

Lenkkerin ehkä vaikuttavin kuva oli sellainen tiikeriä valvova näyttelyvalvoja jossakin museossa. Se ei ole päätynyt luetteloon, sen sijaan Honkahovissa esillä ollut 'Diorama' on mukana.

Oikeastaan Koijärvi-kokonaisuuskin oli aika ok, mukana elävää arkistoa sekä valokuvia keväältä 1979, jolloin Taisto Tähkämaa oli maatalousministerinä, hieman se oli eri maailmaa silloin.

Lauantai 30.kesäkuuta 2007

5/2014
Eilen jossakin lehdessä, ehkä Keskisuomalaisessa oli pieni uutinen, että muusikoiden on helpompi oppia tunnistamaan sanojen sävelkorkeuden erot, siis esimerkiksi kiinan kielen toonit, kuin muiden. Josta kai sitten vedettiin toinen johtopäätös, että tooneja käyttävien kielten puhujien olisi ehkä helpompi ryhtyä säveltäjäksi. Taisi olla osittain toimittajan johtopäätöstä tuo toisin päin, kuin myös että en itse aio lähteä säveltäjäksi, vaikka mitä lehdessä kirjoitettaisiin, kuvien mietiskely ja tekstin pienimuotoinen säätely tällä yksityisalueella sekä Kuvastimessa riittää hyvin.

Lauantai 5.toukokuuta 2007

4/2014
Faunin iltapäivä eilen, ihan levollinen tilaisuus. Ja myös se oli hyvää eilisessä, että nyt esillä olevissa näyttelyissä oli sellaista värien käyttöä, positiivisen pirteyden otetta, sekä Rajatilan Katri Sipiläisellä että Saskian Inari Krohnilla. En tarkoita pakkohauskaa vaan että oli sekä väri- että muotopuolta käytetty molempia, ja että kummassakin galleriassa oli yleisilmettä piristetty 'lisävarusteilla', siis esineillä. Inari Krohnin telineelle nostetut taitettava 'elämänkirja' kasveista, joka on edelleen minun makuun hieman pliisu, ja sitten takahuoneen vuorimaisema, joka on pienessä vaarassa nousta taiteellisen kitsin puolelle, mutta kun se oli yksi elementti tai osa näyttelyä, sitä omalla tavallaan laajentava, niin kyllä se taiteen puolelle kääntyi.

Yleisesti kiinalainen maisemamaalaus ja vastaava, jos joku taiteilija aikoo vaan siihen nojaten tehdä pätevän näyttelyn, se ei ole Suomessa ihan helppoa. Nopea tie, jossa otetaan parit kiinalaiset taidekirjat, katsotaan vähän mallia ja ruvetaan maalaamaan, sen voi suoraan arvata, että mitä mieltä esimerkiksi kiinalaiset vanhat maisemamaalauksen mestarit olisi niistä tekeleistä.

Kiinalaiseen perinteeseen voisi tietysti liittää jossakin sivuavassa tai vastakkaisessa suhteessa olevaa materiaalia, tehdä siitä omanäköisensä. Ja tietyt maisemamaalauksessa käytetyt menetelmät, kuten grafiikkaan lisäelementtien lisäämiset, en nyt muista sitä Himmelblaun pomon mainitsemaa juttua, chino vai mitä se nyt oli, tai harmaan sävyjä hyvin esiin tuovaa tussivärin käyttöä, ei noissa tekniikoissa mitään vikaa ole. Kai se yksi pointti on, että taiteilija saa teoksen muokattua omanäköisekseen, niin että siihen liitetyt vaikutteet ja elementit ja tekniikat on osa sitä teosta eikä töks-periaatteella ympättyjä lisukkeita.

Krohnin aasialaisvaikutteet, minusta ne oli lisäosa tai jatkumo niille hänen pitkän linjan kotimaisen luonnon, puiden ja maisemien kuvaukselle. Joko halusin nostaa esiin sitä linjaa, jonka kuvittelen Krohnille hyvin 'omaksi', kun tuollakin oli kolme neljä versiota eri vuosilta, siis tietyn värisellä ehkä syksyisellä tai vastaavalla pohjalla on puita, joko jonkin verran tai aika paljon, sitten yläosassa on jokin siivekäs, joko lintu tai perhonen, minun kuvaamassa työssä pöllö saalislinnun kanssa, ja sitten siinä kuvassa tietynlainen värien käyttö ja tietynlainen kuitenkin aika loppuun asti mietitty ja huolellinen viivan käyttö, niin että siinä on sitten valmis kuva.

En tiedä olisko kotikäyttöön siinä sinisessä ollut vähän liikaa kirkkautta, tai ehkä olisin harkinnut sitä 2004 versiota eli syksyyn sijoittuvaa, mutta se täytyy sanoa, että eihän 300 euroa ole paha hinta grafiikasta. Myös tuo 240 eur minun seinällä, josta on kai vielä 50 euroa tai jotakin maksamatta, niin ei sen ostamisessa ole ollut katumista missään vaiheessa.

Ei se nyt tietysti poissuljettua ole, etteikö kohtuuhintainen maalaus joltakin hyvin uran alkupäässä olevalta taiteilijalta kelpaisi. Noin ideatasolla, jopa Aino Louhin eilinen sarjakuvafestareiden 'menetysten lampi' vai mikä se oli, surullisuudessaan hauska työ jos niin voi sanoa. Mutta ei tässä taida kannattaa omien ostoksien tekniikasta mitään sanoa kun ei ole vielä edes rahaa siihen ostamiseen.

Katri Sipiläinen, Rajatilan taiteilija, tiettyä rimaa hipoen kulkemista siinä hänenkin esineiden ja kuvaan lisättyjen leluelementtien käytössä oli, kaukana ei ollut kitsin mahdollisuus. Kuitenkin se kääntyi minun arviossa positiivisen puolelle, koska hän minun mielestä sai ne värit ja muodot skulaamaan useassa maalaauksessa.

Onko kyynelvana silmistä tai muu tunneli alaspäin jo liian selvää kieltä eli alleviivausta, sitä voi tietysti miettiä. Mutta minun mielestä se kuvatuksi tullut juttu 'Muissa maailmoissa' ja jopa se hopeatarjottimen yksisarvis- ja ponilajitelma, seinän haltijat, ja lapsi tai nuori tai yleensä lapsuuden maailmaan suhdettaan peilaava henkilöhahmo kera aihepiiriin hyvin soveltuvan hennon sinipitoisen värimaailman keskellä, se oli ammattitaitoista työtä, joka kallistui neljään tähteen.

Esimerkiksi rautasängyn rooli jäi hieman hämäräksi, oli se nyt oma teoksensa tai osa katutason kokonaisesitystä, punaiset helmet poronsarvissa nekin oli vähän siinä ja siinä, menee ja istuu tuollaisessa kokonaisuudessa, mutta ei ne tuollaiset yleisen tason esinekoosteet vielä yksin olisi kesää tehneet. Jos kuitenkin installaatiopiirteitä tietystä hyvin rajatusta teemasta yhdistetään asialinjaiseen sivellintyöskentelyyn, tietty ideataso taustalla on joko kohdallaan tai kiinnostusta herättävä, niin oikeastaan koko näyttely on sitten sellainen että haluan suositella enemmän poikkeamista kuin ohikävelyä, niin se vaan menee.

Kuvattavaksi valinta, tietysti tässä puolustan omaa katsantoani, mutta ehkä se varsinainen Liisa Ihmemaassa -työ olis ollut osoittelevampi. Tosin täytyy sanoa, että myrkkysienien roolikin jäi hieman epäselväksi, että onko se 2000-luvun hörhötietoutta vai jo noihin lapsuuden satuihin kuulunut juttu, että voi harhoja tulla vääränlaisten sienien syömisestä.

Rajatilan video Miina Hujalalta, oikeastaan ihan mukavahan se oli katsoa 2 min 45 s. sitä ladyn kotiintuloa. Toisaalta siinä oli iso työryhmä takana, kaksoiskuvaa käytetty aika paljon, vaikka en osaakaan sanoa, että onko se nyt vielä kliseeksi kiteytynyt, todennäköisesti ei. Ja se myös että se taisi olla 2005 mallia, viime kesän 2006 Honkahovin ruokapöytävideo ei ainakaan ole voinut toimia Hujalan työn mallina. Miten tahansa, se jäi nyt lauselmissa kolmeen tähteen ja vedettävien kellojen ajalta periytyvään sanontaan 'Kun jätättää'.

Nyt kello näyttää 16.20, en oikein tiedä että alkaisinko jo päivittää vai mitä tehdä, mutta kunhan nyt jotakin teen.

Maanantai 2.huhtikuuta 2007

3/2014
Juha Seppälä esitti Aamulehden kolumnissaan lempeän vertauksen blogin pitäjille, he ovat sitten vähän kuin entisajan saunottajat, tarjoavat mahdollisuuksia ajatusten vaihtoon. Ehkä niinkin, oikeastaan tuosta kolumnista tuli sellainen ymmärtävä kuva blogiharrastuksille, Jyrki Lehtola ei ole varsinaisesti levittänyt samaa käsitystä.

Oman Kuvastimeni toinen puoli taitaa olla, että jos joku lukee tätä hyvin laajasti kerralla, puutumisvaaraa ei voi välttää. Sitaatit, nekin on aika painavia ja moneen suuntaan poukkoilevia, jos nauttii viiden ja puolen vuoden kertymän varttitunnissa. Jälkijunassa-palstalle tulee vähän kerrassaan sama vika.

Arvostelut, luulen että kuivaharjoitteluna jälkikäteen vuosien taakse, ainoastaan ne pika-arviot jotenkin toimii, joissa sitä lausetta voi yhdistää teoskuvaan, tai joissa lukija muistaa itse käyneensä, tai joista muistaa lukeneensa jonkin lehtikritiikin. Sen sijaan ne, joista lukijalla ei ole mitään muuta havaintoa kuin se lyhyt lause ja näyttelyn nimi ja taiteilija, ne ei ehkä myöhemmin enää toimi rentouttavana lukemisena. Luulisin.

Lauantai 10.maaliskuuta 2007

2 / 2014
Saskian taiteilija näytti saavan ihan myönteisen kritiikin Aamulehdessä, mikäs siinä. Tosin tässä voi hieman mietiskellä sitä, että onko taas kaikki kritiikit menossa yhteen suuntaan, ylistämistä tavan vuoksi. Ei kyllä voi sanoa, että Ulla-Maija Kallisen saama kritiikki tässä mielessä olisi ollut poikkkeuksellinen tai ettei sanoille olisi vastinetta todellisuudessa. Lähinnä kai tässä vielä maistelen sitä Taulumäen kirkon viime keskiviikon konsertista kirjoitettua, että joko ylisanojen maksimi oli lähellä. Hyvä kritiikki on alkanut tarkoittaa erittäin kehuvaa kritiikkiä, ja huono kritiikki ei ole sitten hutaisten laadittu tms., vaan se on se että siinä ei anneta varauksetonta arvostusta esille tuodulle taiteelle. Yle näyttää mallia, laittaa pellolle kaikki ne toimittajat, joiden epäillään joskus käsitelleen poliitikkoja tai muita kuuluisuuksia ilman asiaankuuluvan hartauden ja kunnioituksen noudattamista. Paitsi että toimittajien tekemien juttujen ja ohjelmien koko kirjo ja taidekritiikki ehkä on hieman eri kategorioissa.

Sunnuntai 11.helmikuuta 2007

1 / 2014
Aamulehti näytti tänään julkaisseen useamman kuvataidekritiikin. Ja Henrietta Lehtoselta näyttivät laittaneen esille saman kuvan, mistä mulla on kamerassa kaksi ruutua, kolmannen varakuvan otin pilviaiheesta.

Mikäs siinä. Olen hieman eri mieltä siitä, onko Lehtosen öljymaalaukset pelottavia ja ahdistavia. Niissä on aika vähän väriä, ja monet ei ole kovin kaukana siitä värimaailmasta, joka syntyisi jos mustaa tussia laimentaisi ja sillä maalaisi, tulisi harmaan sävyjä ja ehkä joitakin lievästi violettiin eli sinipunaiseen kallistuvia. Sellaiset yksiväriset tai yhden värin sävyillä pelaavat tussityöt voi olla aika lämpimiä ja sympaattisia noin olemukseltaan, ei välttämättä kauhukabinettia. Ja asian näin kokemista voi auttaa, jos katsoja on yhdellä värillä yrittänyt jotakin rustata myös, vaikka Sampolan kurssilla.

Taidan olla edelleen sen takana, että Lehtosen työt ovat kotoisia. Värien vähäisyys voi myös olla rauhoittavaa. Varmasti joissakin töissä se tumma öljyväri oli kertynyt paksuksi läpäisemättömäksi massaksi, mutta monet niistä töistä hengitti minun mielestä, siis sävyvaihtelu suunnilleen sen yhden värin kerroksellisuuden, väripaksuuden sisällä teki kuvaa eläväksi.

Ja vaikka takahuoneen piirroksista osa oli suunnilleen an sich suhteessa johonkin tilaan, siis että oli se tila ja sitten taiteilija meni ja tallensi sen tilan, niin minusta ne oli aika sympaattisia yleisesti, sommittelu kohdallaan, mutta kultaisten leikkausten ja muiden pakkopullien suhteen kuitenkin vesirajan alapuolella, eli ei liikaa sellaiseen sortuneita.

Ehkä koin että keskimmäisen ison huoneen joidenkin töiden paksut tummat maalikerrokset sai vastapainoa kevyemmin toteutetuista takahuoneen piirroksista. Ja sitten se keittiöasetelma myös, maalatut astiat, niiden maalausjälki oli enemmän elävää kuin peruskoristemaalausta, minusta sillä tavoin katsojalle rakennettiin ok näyttelykokemus. Myönnän että olen antanut vuosien varrella enemmän hyviä neljän viiden pisteen arvioita niistä näyttelyistä, joissa on installaatiota tai jotakin muuta monipuolisuutta mukana kuin yhden kuvatekniikan ja yhden aiheen pedanttisen varioinnin tuloksista, mutta yhtä kaikki, Lehtosen näyttelykokonaisuus oli harkittu paletti.

Tiistai 9.tammikuuta 2007

Galleria Manian näyttely, sen jyväskyläläisen Tuomon, jonka sukunimeä en viitsi nyt lähteä tarkistamaan, oikeastaan näyttely oli hieman helpommin vastaanotettavissa kuin lehtikritiikistä kakkakorostuksineen olisi voinut päätellä.

Uusiokäyttö ja ideoiden kierrätys, mikäs siinä, kyllä useissa töissä oli ideaa sillä tavoin että tiesi taidenäyttelyssä olevansa. Mutta osa vanhoihin töihin viittauksista ei minusta osunut maaliin. Esimerkiksi Vincent van Goghin auringonkukkamaalaus, en oikein ymmärtänyt sitä. Ehkä se osittain johtui siitä, että en muistanut tarpeeksi sitä kotona minitaidekirjan kannessa olevaa kuvaa, eli että onko tämä Tuomo itse kehittänyt jotakin kokoon vai ei.

Se että se näytti siltä kuin taiteilija olisi skannannut taidekirjasta maalausta esittävän valokuvan, tulostanut sen ja käyttänyt silikonia johonkin mitä en oikein ymmärtänyt, kai sen kuvan kehykseen kiinnittämiseen, ja sitten esittää että tässä on nyt tämä näkemys, niin tällainen vie aika helposti riman alapuolelle.

Malevitsin neliö, minusta siinäkin Dadin kakkaneliössä oli tunkkaista nykytaiteessa klassisen aseman saavuttaneiden ideoiden vähättelypyrkimystä enemmän kuin tuoretta uudelleen tulkintaa ja uusia ulottuvuuksia. Ylipäätäänsä se crap-sanan viljely, en oikein tiedä että toimiiko se tuossa laajuudessa taidenäyttelyssä. Tai ehkä se kuitenkin toimii kysymyksenä, että hei voiko heitellä niitä näitä ilman että yleisö kaikkoaa. Mutta en oikein keksi että siitä uusia uria urkenisi.

Lelun hirttäminen mukamas taiteilijana, hieman pateettista sekin.

Toisaalta siinä eka huoneen asettelussa, missä ruudusta toiseen oli symbolisesti aika pitkä matka, vähän kuin asiasta toiseen hyppivä ihminen puhuisi, niin sanoisin että siinä oli noin kolme neljä asiallista huomiota maailmasta ja taiteesta. Yksi liittyi tavallaan Warhollin perinteen kommentoimiseen, mutta kun se perinne jo itsessään on jäljittelyä, ja kun en ainakaan itse tunnistanut sitä kopioksi sitä kirkkaan punaista pakettia mikä siinä silmien eteen avautui, niin minusta se meni himaan, oli se sitten mainontaan kriittisesti tai neutraalisti tai miten suhtautuva työ. Myös tiettyä valmiiksi työstämisen henkeä siinä oli.

Väärennetty maisema -työ sitten, ei ottanut tolkkua että mitä siinä oli, oliko jäljitelmää, oliko sumukuvaa vai mitä. Mutta ehkä se epäselvyydessään myös meni himaan, siis asetti kysymyksen siitä, että mites sitä katsojat menee maisemamaalauksen ääreen, näkeekö he sen mitä taulun nimi lupaa.

Pidän lisäksi todennäköisenä, että taiteilija olisi itse työstänyt tekijänoikeuksien kannalta selkeästi sen kuvan, oli sitten kyse valokuvasta skannatusta alkuhahmosta ja sen kuvankäsittelyssä tunnistamattomaksi tekemisestä ja suodattelusta tai mistä, mutta ok, vaikka koko nyt oli A4 suunnilleen, peruslasikehyksissä. Toisaalta Mania on erityisesti nuorten taiteilijoiden paikka, kyllä kai halvalla toteutettuja ideoitakin siellä katsoo.

Taisi käydä niin, että olen unohtanut esimerkiksi sen takahuoneen toisen työn luonteen, tai mitä muuta siinä ykköshuoneessa oli. Mutta kuten sanottu, kyllä katsottavia todennäköisesti oli enemmän kuin mainitut kaksi, vaikka tuota kakkaproblematiikkaa pidänkin hiukan keskeneräisenä teinihuumorina, josta ei ole kovin pitkälle mahdollista edetä, korkeintaan niihin lumihangelle jäätyneisiin ja digikameralla kuvattuihin nokareisiin, joita joku taiteilija muutama vuosi sitten esille laittoi.

Lauantai 9.joulukuuta 2006

11/2013
Tampereen keikka kaikkiaan, hyvähän se oli että tuli keikka tehtyä. Ja kyllä myös olen tyytyväinen tuohon Kristiina Heimosen maalaukseen, jonka olin voittanut Rajatilan arpajaisissa. Vähän olin nyreissäni ensin valvojalle, kun hän ei tiennyt mitään asiasta, mutta onneksi sulkemisaikaan oli vielä aikaa. Ja se oli sitten hyvä että läksin rauhassa käymään Mältinrannassa Oona Tikkaojan avaruuspuvustoa katsomassa.

Kun olin Mältinrannan näyttelyt katsonut, myös sen oliko Matti Kurosen 'kontti'-systeemit etuosan salissa ja aloittanut termarikahvin juontia, niin tietysti periaatteessa kahvihan se oli joka virkisti mieltä. Käytännössä mulle tuli myös sellainen aika selvä tunne, että hei, nyt ne tytöt on selvittäneet missä tuo Heimosen työ on, ovat sen löytäneet. Kun sitten varttia tai 20 minuuttia myöhemmin ajoin Rajatilaan, siellä oli maalaus ja kaksikin yhdistyksen jäsentä. Mukava oli saada tuo taulu nyt kyytiin ja kotiin ihmeteltäväksi.

Sen koko on noin 90 x 90 cm, ja jos vertaa sitä tämän huoneen aikaisempaan kalustoon, niin onhan se voimakkaampaa sinistä, iso väripinta-ala, keltaista sitten vähän ilmettä kirkastamassa. Eli kyseessä on myös sen testaus, että miten tuonkokoinen maalaus tämän kokoisessa huoneessa istuu.

Kun syömisen jälkeen laitoin yleisvalon pois, niin taulu tietysti tummeni kuten hämärässä kaikki tekee, mutta se sai myös tasaisen voimakkaan sinisen sävyn. Tällainen, tavallaan tämä voi olla vähän yksinkertaista, mutta taidan olla yli 46-vuotisen historiani aikana eka kertaa kankaalle maalatun taulun omistaja. Jopa ne isän tuttavan maalaamat lapsuuskodin taulut, joista pari taitaa olla tuolla kanakoppivarastossa, ne taisi olla levylle maalattu, pastellityö paperille.

Luulen että tuosta maalauksesta kasvaa pitkäaikainen osa tämän talon sisustusta, vaikka periaatteessa näin talvisen ilman alkaessa, pakkasen kiristyessä voi miettiä, että onko sinisävyinen kylmää, pitäiskö hankkia vastapuolta lisää. Siis keltaisen ja oranssin sävyjä, jotka lämmittää mieltä ja psyykejä joskus vaikeinakin aikoina, Pasi Niinisen väriskaalaa tai jotakin. Tosin Hannin grafiikkatyö kammarissa taitaa edustaa tuota lämmintä laitaa.

Linna-kirjaston Ikonen sanoi siinä Granum-myyjien kanssa, että ilmainen e-julkaiseminen ei oikeastaan vähennä saman kirjan paperisena myyntiä. Voi olla että Heimosen jo monien vuosien aikana harrastama 'taidetta jakeluun' -projekti ei myöskään oikeasti vähennä Rajatilan myyntiä. Se vaan, että siellä käy paljon opiskelijoita, jotka ei pysty kovin paljoa ostamaan, ja toisaalta sitten sellaista porukkaa, joka käy monissa muissakin näyttelypaikoissa, mutta joille monet Rajatilan taiteilijoiden työt on ehkä liian karkeita omaan pirttiin hankittavaksi. Mutta katsellaan, ei mulla kovin suurta taidebudjettia ole nyt ennen ensimmäisen oman kännykän hankintaani, mutta aika mielelläni taidan silti Hannia maksaa, mulle se tulee jäämään, taitaa olla enää alle satanen laskua jäljellä tässä kuussa.

Nyt kello näyttää 22.20, taidan siirtyä unten maille, ehkä vähän Hemingwayn pakkopullaosuudelta maistuvia hevoskilpailuosuuksia Nuoruuteni Pariisissa tarpoen. Eiköhän tämä tästä.

Lauantai, 4.marraskuuta 2006

10/2013
Oikeastaan kesä on minulla jossakin määrin säilötty kuviin, kun muut sulloo sen pakastimeen. Aika hyvin nuo eri puolilta otetut sekalaiset kuvat palauttaa sen mieliin mitä näkyi. Ja se on ollut myös yksi piirre eilen ja tänään, että ei juuri niin huonoa vesi- tai maisemakuvaa voi ottaa, ettenkö ehkä haluaisi joskus sitä katsoa, etteikö se täyttäisi albumikriteereitä ja hyppäisi albumiin. Itse asiassa ne ei edes näytä kovin pahoilta, kun ne hieman sekoittuu muiden kuvien joukkoon, vaikka yksinään varmaan noissa Punkaharjun aamukuvissa on mukana kesyjä esityksiä.

Sunnuntai 8.lokakuuta 2006

9/2013
Iltaluennot, museolehtori Teija Isohauta ilmeisesti Alvar Aalto -museosta, ja sitten taidekasvatuksen assistentti Tarja Pääjoki Jyväskylän yliopistosta. Pääjoen powerpoint oli erittäin juoheva, tosin siinä oli ehkä hiukan epätarkkuuksia, minun mielestä esimerkiksi taidekasvatuksen tehtäväksi on aika kunnianhimoista esittää, että sen avulla ihmiset saa yhteyden omiin aistimuksiin, kokemuksiin ja tuntemuksiin. Pikemminkin taide yleensä ja erityisesti se osuus minkä kukakin kokee koskettavaksi, se voi minun mielestä tehdä noin. Onko jossakin lähteessä ollut noin, no toisaalta se oli oikeaan suuntaan sanottu taiteen kontekstista, tuskin sitä monetkaan jäi miettimään niin sana sanalta.

Minusta taidekasvatus on sellaista taiteeseen ja taiteen kokemuksiin ihmisten rohkaisemista, vähän kuin kätilön hommaa, vaikka itse teokset ja niiden synnytysprosessit on muiden aikaansaannosta.

Teija Isohauta oli ajoittain rasittava, arkkitehtuurista hienoutta hakeva ja arkista halveksiva mustaan pukeutunut harmaatukka, ei ehkä yllättävää edes se yleislinja. Että tässä nyt on Jyväskylän rumin talo monen mielestä, ja että nämä oli kauheita nämä lättähattutalot perinteisiin pihapiireihin asetettuna. Uuden ja vanhan rakennuksen suhde jäi ehkä vähälle, mutta silti loppua kohti, kyllä se minusta omalla tavallaan meni himaan se luento.

Lopussa pääsin vielä kysymään Jaakko Valon seinämaalausten vaikutuksista, Isohauta piti niitä ensisijaisesti koristelemisena. Yksi lady mainitsi että monessa kaupungissa on myös luonnontilaisia alueita, ei kaiken tarvitse olla istutettua ja viimeisen päälle hoidettua, mistä olen pitkälti samaa mieltä. Tietysti voi kysyä, että onko esimerkiksi aika harvaan asutussa Jyväskylässä laadukkaasti suunniteltuja hyvin hoidettuja puistomestoja, ja onko erinäiset pyöräteiden varret ja kaupungin sisään jäävät metsiköt kuten Mäntän tienpenkat jääneet vähemmälle, ajetaan ehkä kerran vuodessa. Siis että olisi rahasatsausvyöhykkeet ja sitten viheralueet, joissa pyrittäisiin suosimaan luonnonmukaisuutta ja hoidontarpeen pysymistä minimissä.

Maanantai 11.syyskuuta 2006

8/2013
Lauantaina kävin katsomassa Taidemuseon Akseli Gallen-Kallela -näyttelyn. Mikäs siinä, paljon teoksia, esillepano asiallinen, ja ehkä osittain G.A. Serlachius -museosta tai jostakin oli kehitelty ideaa kohdespecifistä äänimatosta, niin että kun lähestyi Gallenin (ehkä, en muistan yhdistelmänimen käyttöönoton ajankohtaa) Pariisin katuelämää kuvaavia teoksia, alkoi kuulua 1900-luvun alun kabaree-henkistä musiikkia.

Oikeastaan värinkäytössä, piirtämisen taidossa, eri hämärien juttujen yhdistelyssä, monessa asiassa Gallen-Kallela on lähes maineensa arvoinen. Siis monipuolinen taiteilija, joka erityisesti grafiikan puolella on varmaan ollut aikaansa edellä. Ja ne hieman pamfletistiset Suomi-lehtien kannet, varmaan ne on olleet itsenäisyyden rakentamisen kannalta tärkeitä, vaikka Eetu Istoa pidänkin jotenkin perusteoksen tekijänä sortokaudella.

Ja on tavallaan taiteilijaa kohtaan ehkä kohtuutontakin, että katson hänen teoksiaan nykyvinkkelistä ja omasta vinkkelistä. Mutta pitää sanoa, että en erityisemmin pidä Akseli Gallen-Kallelan useimmista teoksista.

Jos Gallen-Kallela olisi tehnyt sata vuotta sitten niitä maalauksia, joista minä nyt pitäisin, hänestä tuskin olisi tullut arvostettua taiteilijaa. Pulmana on eräänlainen hienovireisyyden puuttuminen. Vaikka on ilman muuta niin, että se mikä minusta tuntuu vuonna 2006 raflaavalta, alleviivaavalta, liioittelevalta, yleisen ulkokuoren kuvaukseen keskittymiseltä silloin kun ei ole intoa ja aikaa tarpeeksi kuvattavan sisäiseen todellisuuteen keskittyä, sehän juuri on ollut laajojen kansalaispiirien ilon aihe ja yksi kuvataiteellisen kiinnostuksen hulppeaan laajenemiseen vaikuttanut tekijä 1880-1920-lukujen välillä.

Ja varmaan on niin, että Gallen-Kallela on omalta osaltaan laajentanut ihan maalaustenkin alalla ilmaisutapojen kirjoa, ei vaan ihan oikealta näyttäviä sorsia ja hämäriä kullanhohtoisia iltamaisemia, vaan paljon muuta, symbolistisia kokeiluja myöten, kuin myös että jotkut Gallen-Kallelan Kalevala-tulkinnat ja muut isänmaallisuutta korostavat aiheet ilmeisesti kohosivat itsenäistyvän ja itsenäistyneen Suomen symbolien joukkoon.

Silti on sanottava, että enemmän omia suosikkejani ovat halpahintaisen tutkijakirjoittelun ja muun kirjoittelun superkohteena ollut Albert Edelfelt, arkisen maalaislinjan ja lasten elämän ja valokuvauksen ja muutaman muun asian harrastaja Hugo Simberg, ja vähintään pari kolme saman ajan naistaiteilijaa, se kenen sanottiin pystyneen siirtämään mielikuvansa maisemaan eli Fanny Churberg, ehkä Maria Wiik myös, vaikka häneltä on nostettu esiin vähän kaikenlaista, minusta osa liian hämärää, vaikka niistä on vaikea sanoa, että onko kyse taiteilijan tarkoittamista valmiista teoksista, vai tietyistä hahmotelmista, joita perilliset ovat käyneet 'pelastamassa' ateljeesta taiteilijan kuoleman jälkeen. Tai voi olla että sekavat pensselinpesujututkin kertoo joillekin jotakin, joka tapauksessa tässä näyttelyssä pitkään tuotteliaalta Gallen-Kallelalta tyttärenpojanpoika vai mitä sukua se museonjohtaja onkaan, hän on putsannut tasan kaikki hyvin alustavat ja hahmottomat paperinpalaset pois suurnäyttelystä, kun taas Maria Wiikiltä sellaista oli esillä joko Tampereen taidemuseossa tai Hiekan museossa, en muista kummassa se näyttely oli.

Helene Scherbeck, tällä hetkellä ei varmaan rahallisesti juuri voi enempää arvostaa, mutta oikeastaan taidan olla sitä mieltä, että hän on suunnilleen ansaitsemassaan luokassa nyt. Eli hiukan kansallista suurmiestä ja lähes valtiollista symbolia ylemmällä tasolla taiteen maailman arvostuksissa vuonna 2006, vaikka hän jossakin huvilassa vai missä äitinsä kanssa paljon loppuaikana asusteli, oli ne etelämaiden matkat vähän työläitä sillä terveydellä ja varallisuudella mitä Scherbeckillä oli.

Yhtä kaikki, ennemmin sitä nyt katseli sitä Taidemuseon näyttelyä kuin selkäänsä otti, ja paljonhan siellä oli myös sellaista kirjoista tuttua, jota ei usein pääse katsomaan.

Toisaalta se näyttelyluettelo oli laadittu sillä periaatteella, että jokaisesta työstä katsoja voi kuusi riviä lukea että vähän tietää. En koe tarvitsevani sellaista detaljitietoa, kuin myös että pari kolme tuntia saman miehen teosten äärellä, se on kuitenkin ihan jo riittävästi. Itse teosten katseleminen on se ykkösjuttu kuitenkin.

Jopa Pekka Halonen, minusta hänessä on sellaista nöyrää arkista kuvaajaa, jota Gallen-Kallelassa ei välttämättä ole. Toisaalta jos se nyt matkaa Hollantiin se näyttely, en tiedä pitävätkö he siitä, tarvitseeko heidän pitää, mutta jos verrataan kultakauden tai varhaisemman kauden hollantilaismaalareiden ehkä lämpimänsävyisiä maisemia ja ihmisiä ja asetelmia, siis van Goghin ulkopuolella, en muista minkä verran hän on hollantilainen tai ei ole, Ranskassa taisi viettää paljon aikaansa, niin kyllähän tuo Gallen-Kallela omalla tavallaan pohjoismaista ja vähän suomalaistakin tuulahdusta tuo. Se on joko hyvää tai keskinkertaista sieltä katsottuna, itse tietävät sitten, mutta ei se nyt kuitenkaan ole niin suttuista kuin jotkut Saksan ja Puolan 1900-luvun alkupuoliskon taiteilijoiden työt. Tai lätkiminen menee usein ohi, Düsserdorfin koulukunta teki ideaalia, paljon mahtuu tietysti joka maahan, ja selväähän se on, että Gallen-Kallelalla on ja pysyy paikka Suomen taidehistoriassa. Vaikka hänen teoksensa ovat vähän samalla tavalla yliampuvia ja huonosti haudutettuja, kuin monet Picasson työt.

Sunnuntai 27.elokuuta 2006

7/2013
Tähän voi mainita sen, että Heli Hiltusen töitä oli yksi salillinen, joista Kiasma ja Sara Hilden oli ostanut useita. Saattaa olla perusteltua senkin vuoksi, että noissa museoissa ehkä jo on hänen töitään, ja kuvaa taiteilijasta halutaan vuosien mittaan täydentää.

Mutta siis se tässä yhteydessä esille nouseva juttu on se, että vuonna 2006 ei oikein lyö leiville, jos taiteilijan kalenteri näyttää vuotta 1967 tai 1971, hän maalaa kovasti ja kysyy välillä avokkaaltaan, että hei eihän tämä esitä mitään eihän, olenkos minä vielä informalistinen taiteilija. Siis jos olen piskuisessa Kuvastimessa puhtaan abstraktin kuvioinnin ja maalauksen ilon osalta ollut selvästi nuukempi antamaan neljää tähteä ja ottamaan kuvaa, kuin jos sektorissa on jotakin tunnistettavaa tai jolle voi jonkin katsojan tunnistuksen nimetä, niin minun mielestä tällä hetkellä maalauksissa ja teoksissa voi olla esittäviä elementtejä. Perusyksinkertainen menen tallin viereen ja maalaan, tai menen rannalle ja maalaan, tai pyydän yhen hyvännäköisen lyylin ateljeehen ja maalaan, tämä tyyli ei välttämättä pure, tai ainaki pitää maalata hyvin.

Omalla tavallaan tämä on hyvä tilanne, kun tällä hetkellä ei vielä taidekoulun johdantoluennolla sanota, että mitä pitää ruveta tekemään. 1940-luvulle asti se kai oli Ateneumissa, että kun ensin oli kolme vuotta maalannut mallista, ja jos oli suvereenisti osoittanut osaavansa maalata ihmiset ja maisemat sun muut, sitten saattoi ehkä päästä kokeilemaan abstraktimpaa, ainakin vapaa-ajalla. Ja informalismissa minun paloista kerääntyneen käsityksen mukaan oli paljolti kyse tuon Ateneum-tatsin kiistämisestä eli vängällä piti saada kukat ja hirvet ja naisetkin pois kuvasta, jotta se kelpaisi piireille. Nykykatsoja ei kaikista 1970-luvun värisävytyksistä ehkä pysty aistimaan maalaamisen iloa, mutta ei varmaan monta muutakaan 1970-luvun iloa pystytä kokemaan samalla tavalla vuonna 2006.

Pieni pulma on kuitenkin se, että aina nuo nykytatsin mukaiset maalaukset ei tuo kovin paljon uutta nykytaiteeseen. Ja että esittäminen realistisesti tai esittämättömyys, ne on vähän kuin kaksi rotkoa taiteilijan tien kummallakin puolella siinä enkelitaulussa, josta Pirkanmaan Triennaalessa on varioituja versioita Mältinrannassa.

Heli Hiltusen taulut esitti pääosin kasvipitoisesti reaalimaailmaa, hiukan niukennetuin värein. Nimitys köynnöksen kantajat, jotenkin kuvittelen että se viittaa Simbergin Tuomiokirkon maalauksiin, joissa tosin korostuu kasvikunnan sijasta ne pojat. Siis että sitaattihenkinen teosnimi tuo mielikuvia ulkomaailmasta, ei sekään nyt paha ole, niin voi tehdä.

Ja ei tässä mitään kriisiä tai umpikujaa ole tulossa, maailma menee eteenpäin, ja elävää suhdetta maalaukseen ja valokuvaan ja kuvaan yleensä etsitään tänä vuonna ja ensi vuonna ja satoina vuosina sen jälkeen. Jupisen vaan mielessäni siitä, että nuo Heli Hiltusen työt tai Kiasman ostamat Päivi Takalan selkäpuolta kuvaavat maalaukset kuten 'Selin' 2006, en oikein osaa pitää noita ostoja nykytaiteen museon rohkeina avauksina tai uuden etsintänä. Pikemminkin se on vähän kuin Kansalliskirjaston tapa tallettaa kotisivuja supersuureen digimuistiinsa, siis että nykytaiteen museolaitos museoi osan siitä yleisestä taiteen virrasta, jota näinä päivinä ja vuosina esitetään.

Voi tietysti olla, että juuri näin sen pitää olla. Eli että galleriapuolella tehdään ne kokeilevammat jutut, jopa pienissä epävirallisissa näyttelytiloissa, joista sitten valikoituu gallerioihin, ja kesänäyttelyt näissä Mäntän ja Purnun tapauksissa raskaammalla koneistolla valikoivat galleriatarjonnasta sopivaksi katsomansa, josta sitten tunnetut museot ostavat jos katsovat sopivaksi profiiliinsa ja jos työntekijöiden kesäpaikka sattuu olemaan samoilla seuduilla.

Minusta Henna ja Pertti Niemistön säätiön ostos, en enää muista ihan tarkasti mikä se oli mutta saattoi olla Törmälehtoa, minusta se oli rohkeampi veto kuin nuo Hiltusen ja Takalan ostot. Retulainen oli myös myynyt, toisaalta voi olla että tänään iltapäivällä kolmen aikaan se koko halli oli liian voimakkaasti auringonpaisteessa, eli että en osaa sanoa oikein niistä töistä. Hänen tyyliään ne olivat, ehkä liian vähäveristä minun makuun, tai sitten ne kaalit sun muut, en edes muista mitä niissä oli, kaalit oli Honkahovissa viime vuonna, siis että ne hennostettuna ei saa minua vielä hennoksi, jos se on suht monoväriä se muu taulu. Tosin suorassa auringonvalossa maalauksen eri sävyjen tarkastelu, se on lähinnä epätoivoista ainakin mulle, joka joutuu aurinkolaseihin turvautumaan muutenkin silloin tällöin.

Jussi Kiven paikkajutut, minun mielipide on, että jos nykäisee sieltä suunnistuslaukusta tai kesätyöpaikkana olevan teknisen toimiston mittausosaston hyllystä yhden kartan ja iskee sen sellaisenaan seinälle, niin useissa tapauksissa kyseeessä ei ole sykähdyttävä taideteos. Ready-made suoraan muiden piirtämästä kartasta tai että karttaa on ruutumenetelmällä jäljennetty taiteilijan toimesta, minusta tästä suoraan syntyy lähinnä roskaa. Tosin näistä voi löytyä yksityiskohtia, joita kehittämällä homma saa esteettistä kiinnostavuutta, ja pari karttateosta Kivellä nousi teosluokkaan, toinen näyttää olevan tässä luettelossakin eli Leiripaikka Puumala, 1997.

Joo siinä ne tärkeimmät. Paitsi että pitäisi jaksaa kirjoittaa samantapaiset jutut myös Salmelan ja Kuvataideviikkojen näyttelyistä.

Sunnuntai 16.heinäkuuta 2006

6/2013
Tänään on sitten sitaatiksi menossa Draaman perusteet -kirjasta pätkää, varmaan se että 'näytelmän otsikon' ei tarvitse olla kattava ja tyhjentävä, kuten Huomenna hän tulee -näytelmässä ei ole.

Sitaatit, omalla tavallaan ne on vaan kuin keksejä tarjottimella, vieraat joko alkaa niitä mutustella tai sitten ei. Taidenäyttelyn tai draamanäytelmän välille assosiaatioiden virittely, eli että heittää vaan kysymyksen siitä, voisiko jotakin draaman toimintatapoja soveltaa sen suhteen, miten asettaa tarjolle taidenäyttelyn työt, sekin on sellainen, että jos palstalla olisi 'mitä se on -osasto', niin aika äkkiä homma vaikuttaisi tyhmältä opettamiselta, kuitenkin niin että opetusaiheet koikkelehtisi kuin herätyssaarnaajan puhe, että varo vielä näitä ja näitäkin rikkeitä. Mutta jos otan valittuja paloja kirjoista, joissa minun mielestä on potkua ja sisältöä, ja joku sitten lueskelee sitaattipalstaa suunnilleen yhtä kevyin odotuksin kuin sanomalehden palstaakin, siellä saattaa joku ideantynkäkin esiin tulla. Tai ei oikeastaan ihan niin, että hei tässä sitaatin 5/2006 rivillä kolme on se idea, vaan että kun joku lukee avoimella mielellä sitaattikokoelmaa, niin hänen päässään voi herätä muita ajatuksia ja assosiaatioita, jotakin tapahtuu.

Perjantai 30.kesäkuuta 2006

5/2013
Henna Joronen, se oli taas niitä näyttelyitä, että monia näyttelyitä kiertänyt kehäkettukin oli vähällä tehdä läpijuoksun. Vähän tavaraa, sekin vähäpätöisen näköistä. Yhtä teemaa eli nauloilla varustettuja kehyksiä oli tuotu liikaa paikalle, niistä kaksi tai kolme oli joko sellaisenaan tai valojen ansiosta kiinnostavia ja esittämisen arvoisia, mutta nyt niitä oli kahdessa huoneessa varmaan 7-8.

Toisaalta tässä toteutui se, että ei kannata anopin vintiltä ja joka paikasta roudata paikalle kaikkea mitä löytyy, ihan vaan jos joku sattuisi kiinnostumaan, gallerianäyttely ja toripäivä on hieman eri asioita. Kun teoksia oli vähän, oli vähän sellaistakaan, mikä olisi ärsyttänyt tai vaikutukseltaan kaatanut sen mitä muut teokset sanoi.

Varmaan vartin jälkeen ja kaikki huoneet kiertäneenä olin vielä aika epäuskoinen. Tapeteista leikatut 'pohjalliset' tai mitä olikin, sekin tuntui hieman teennäiseltä. Ja sateenvarjo seinällä liian arkiselta, siis ritsamallinen sateenvarjo.

Moppiteos, Seitsemän päivää, tavallaan mukava, ihan kiva, mutta sekin sellainen että ilman naisnäkökulmaa seitsemän eri päivän likoja kuvaavat seitsemän käytettyä moppia ei vielä ehkä ollut se vakuuttava näyttö.

Pieni kasa pinottuja puupalikoita lattialla, vähän kuin että varmaan taiteilijalla on lapsia, noi olis käteviä lastenhuoneessa, sekin meni aika lailla ohi ensimmäisellä tuon huoneen katsomisella. Vaan pienen lisäkelaamisen jälkeen, ehkä sekin vaikutti kun siinä oli suksi ollut materiaalina, se 'Jonnekin pienin liikkein' taisi muodostua minulle eräänlaiseksi avainteokseksi, sellaiseksi minkä kehtasin kuvata, mikä voi herättää myös keskustelua, että voiko 'noin helpolla tehdä taidetta', ja vaikka se minun siihen liittämä idea, että mitä urheilija tekee urheilu-uran jälkeen, sekin on ehkä että joku muu voi ajatella jotakin muuta, esimerkiksi arkkitehti nähdä sen kaupunkirakenteen kuvauksena, niin silti se tällä minun näkökulmalla tulkittuna on oikeastaan aika paljon puhuva teos. Entinen tekeminen on Harri Kirvesniemellä, Matti Nykäsellä ja muutamalla muulla omalla tavallaan päreinä, siitä on lähdettävä eteenpäin, joku käyttää urheiluajan taitojaan ja tunnettavuuttaan tai vastaavaa 'palasena' siinä eteenpäin jatkamisessa.

Se että kyseessä oli 60-70-luvun Järvisen sukset, se tietysti tekee vähän humoristista sävyä tässä, jos teokseen liitetään kilpaurheilu. Mutta minusta toiset voi keksiä lisää tulkintamahdollisuuksia, heitän huomenna Kuvastimeen yhden mahdollisuuden, joka vihjaa suoraan siihen, että näyttelyssä vähän pitempään viipyvä, jonka polvet vielä taipuu kyykkyyn ja silleen, hän voi löytää näyttelystä katsottavaa ja pohdittavaa.

Englantia puhuva nainen siinä Saskian edessä kysyi mikä rakennus tämä on, onko taidemuseo. Tietenkin jälkeen päin tuli mieleen, että ehkä hän halusi mennä katsomaan Taidemuseon näyttelyä, toisaalta ehkä siellä Saskiassa tai Hiekassa neuvottiin eteenpäin. Ja nainen joka ulkomailla kysyy taidemuseota, ei hän nyt varmaan järkyty vaikka ensimmäisessä kohteessa eli Saskiassa ei suomalaisesta maisemasta maalattuja öljyväriteoksia ollutkaan.

Lauantai 13.toukokuuta 2006

4/2013
Se sitten että sain päähäni lähteä kuuntelemaan Kuvataideakatemian rehtori Jyrki Siukosen näkemyksiä taiteilijan viisaudesta, vaikka en ollut edes tulostanut tarkkaa ohjelmaa mihinkään, että mistä hänen piti puhua, en edes kellonaikaa, en kadu sitä. Vaikka on niin että kovin uutta ja erityistä se ei minulle antanut, pikemminkin se oli vaan että kävin katsomassa mitä asioita hän nostaa esille.

Ehkä mainitsemisen arvoinen ja noin selvästi ennen ääneen sanomaton juttu oli se, että kun tieteellinen tieto tuppaa vanhenemaan, niin periaatteessa taiteellinen tieto esimerkiksi taiteen muodossa ei välttämättä vanhene koskaan. Tähän taitaa liittyä rajoituksia mistä Siukonen ei maininnut, esimerkiksi se, että tietyn vuosikymmenen taiteesta nousee vaan osa sellaiseksi jota muistetaan vielä seuraavalla ja seuraavallakin vuosikymmenellä, ja tuo osa omalla tavallaan rakentaa sitä mikä on taiteessa pysyvää, tai se on tavallaan osa taiteen perintöä sitten.

Mutta jos puhutaan koko laajuudella taiteen tuotannosta, ja tehdään vielä lisätarkennus, että tietyllä vuosikymmenellä sivuun jäänyt taide voi nousta esiin ja tulla osaksi sitä mitä pidetään sanotaan vaikka suomalaisen kuvataiteen perintönä, jos taiteilija seuraavalla vuosikymmenellä saa rakennettua taiteelleen sellaisen jatkumon, joka ainakin joitakuita kiinnostaa, ja jonka, siis niiden taiteilijan myöhempien töiden kautta aikaisempi tuotanto myös saa mielen, siitä kiinnostutaan.

Ja tämä kiinnostus tässä on vähän hämärä termi. Se ei kyllä ole sama asia kuin että menee kuin kuumille kiville. Jopa julkisuudessa kaikkein eniten olleista ilmiötöistä, kuten Harro Koskisen Sikamessias ja mitä niitä on, taitaa edelleen olla merkittävä osa taiteilijan omassa omistuksessa. Mutta sanotaan nyt ainakin, että ei voi nousta tärkeäksi osaksi suomalaisen taiteen 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä se tuotanto, jos se ei ole ollut missään esillä vuoteen 2040 mennessä. Tai ainakin se on hyvin epätodennäköistä, että kiinnostus sitten enää jälkeenpäin heräisi.

Olen tällä pitkällä sepustuksella sanomassa sitä, että vaikka taide ei lähtökohtaisesti vanhene, niin voi olla taidetta, joka syntyhetkenä tai pikemminkin syntyvuosinaan jos nyt ei puhuttele niin ainakin tuntuu jollakin tavoin liittyvän niihin aikoihin siihen mitä pidetään taiteena, tällainen no kyllä se nyt siinä menee -teossarja, sellainen voi olla että sille ei enää löydy 20 vuoden päästä oikein funktiota että miksi sitä nyt säilytetään tms.

On se kyllä toisinkin päin mahdollista, että pidetään jälkeenpäin Keski-Suomen taideyhdistyksen näyttely 1990-luvun taiteesta, ja ihmetellään miten nämä 40 vuotta vanhat Elli Mannisen työt on voineet jäädä aikanaan niin vähälle huomiolle.

Eli yleensä taiteesta puhuttaessa taitaa olla vaikea sanoa sellaista, mikä pitäisi paikkansa taiteesta kuin taiteesta.

Rembrandtin 100:sta omakuvasta Siukonen oli valinnut 6, jotka tavallaan heijastivat taiteilijan elämää ja menestystä, toisaalta sitten myös sitä, että tietyssä taulussa taiteilija on ulospäin suuntautunut, sitten vanhuuden kuvissa ehkä sisäänpäin, ja arvelu oli että se hänen viimeinen työnsä, iloinen klovni vai mikä se oli, että sitä maalatessaan hän ei enää käyttänyt peiliä. En tiedä.

Se hänen toinen esimerkkinsä, joka saattoi olla K. tai M. Martin, ihan ok nähdä myös abstraktin taiteen tekijä maalaamassa omakuvaa tai tämä rinnastus että ne 'viivatyöt' on melkein kuin omakuviin verrattavia, sitä mihin taiteilija sisimpänsä ja sielunsa pisti peliin, paitsi että tämä on vähän romanttispitoisemmin sanottu kuin mitä Siukonen sanoi, tai mitä hän luki niistä tämän abstraktin taiteilijan kai 1900-luvun puolivälin vai mitä se oli, tuon maalarin itse kirjoittamista teksteistä.

Ei kai sitä paljoa täsmällisempää voi sanoa siitä, miten se taiteilijan viisaus näkyy töissä. Tosin itselle se ehkä hahmottuu toisin, olisin ehkä tullut kauemmaksi siitä miten teos heijastelee suoraan taiteilijan sisäistä maailmaa, näen ehkä enemmän sillä tavoin että taiteilijan viisaus voi ilmetä siinä, miten hän ehkä epäsuorasti kiteyttää teoksiinsa sitä mitä ulkomaailmassa tapahtuu, ja tavalla mihin A-studio tai päivän lehdet ei pysty, tai edes EU-asiantuntija Anto Leikola.

Taiteilija siis tuo esiin viisauttaan omalla metodillaan ja välineellään, mukana tulee paljon muutakin, voi tulla vaikka leikkimielisyyttä, visuaalisten ilmiöiden toisiinsa sovittamista tavalla johon ei liity ulkomaailmasta viisauksien tai edes ajatusten sanomista, siis tämä modernistien hellimä ajatus taiteesta taiteen vuoksi ja taiteen ehdoilla, niin että kuvataide olisi vaan kuvataidetta. Vaikka se ei ehkä ole totta kovin laajasti, se on ollut ismi muiden joukossa tiettynä ajanjaksona 1950-60-luvulla, niin se on edelleen sellainen, mikä voi olla yhtenä elementtinä mukana nykytaiteessa, joku tekee joitakin töitä, jotka ei pyri esittämään väittämiä mistään, mutta joita kuvia silti joku toinen voi haluta huvikseen katsoa tai katsoa niiden visuaalisen kiinnostavuuden vuoksi.

Paitsi että jos tietyssä taide-esineessä kuten taulussa on visuaalista kiinnostavuutta, jonka vuoksi siihen joku haluaa palata tai peräti ostaa seinälleen ja joka päivä siinä lepuuttaa silmiään, eikös siinä taulussa ehkä silloin ole visuaalista viisautta eli fiksua näkemystä siitä mikä visuaalisuudessa on olennaista tulla kiteytetyksi?

Taitaa olla että tätä kelatessa syntyy enemmän uusia kysymyksiä kuin ehtii itselleen vastata, tilanne mikä kai on taiteessakin de fakto, mutta mikä sekamelskan oloisuus ja filosofisesti hedelmällinen tila ei ehkä olisi ollut erityisen sopiva Tampere-talon isoon saliin taiteilijan viisaudesta kuuntelemaan tulleille ihmisille.

Sunnuntai 9.huhtikuuta 2006

3/2013
Ismo Höltön näyttely, kyllä se tavallaan oli mukava katsoa. Yhdessä kohdassa, eli missä oli kiinnitetty sermien muotinäyttelyn puolelle kuvia, siinä katseluetäisyys jäi hieman lyhyeksi. Tai kyllähän niitä kuvia siltäkin etäisyydeltä pystyi katsomaan, ja ehkä se Höltön kokonaisuus kaikkiaan, ehkä siinä se poitti oli rinnastaa 'pääkaupungissa' ja 'rintamailla' asuvia kuin myös mustalaisia ja kantaväestöä. Muutama muukin teema, en muista oliko siellä myös jokunen ulkomailla otettu kuva.

Jos vertaan Höltön ja Tiina Itkosen tietyistä suomalaissilmin katsottuna etnisistä ryhmistä ottamia kuvia, ehkä heidän kummankin kuvat kaartuu sille puolelle, että ihmisyys on niissä mukana. Ja se ero mikä tuntuu, eli että ikään kuin Höltön kuvissa olisi enemmän arkirealismia, ihmisten heikkouksia, elämän kovuutta, se johtuu todennäköisesti osittain välineestä ja osittain eri aikakaudesta. Höltön kuvissa oli paljon 1960- ja 1970-luvun kuvia, suhteellisen tummaksi vedostetut mustavalkokuvat olivat varmaan aikanaan myös tapa ottaa yhteiskunnallista kantaa, tuoda epäkohtia päivänvaloon kuten sanotaan.

Itkosella on myös arkipuvussa olevia ihmisiä, arkilinjaa, eikä ne ole kuorrutettuja ne kuvat. Mutta voi olla että jossakin kulmauksessa Itkonen pistää esteettiset vaatimukset edelle, sen että jokin kuvattava kohde, sen visuaalisesti kiinnostavat piirteet pääsee esille, vaikka 'yhteiskunnallisuutta' saisi enemmän haaviin vähän kameraa kääntämällä, ja ottamalla salamalla kuvan päin pläsiä, niin että metsästysvälineet sun muut olisi tarpeeksi etualalla.

Tietysti tämä esteettisyys vs. yhteiskunnallisuus, tämä voi myös olla osittain yleistä oman pään selvittelyä, siis että kyse ei olisi jostakin mikä näkyy suoraan tiettyjen kuvaajien töissä, vaan että tietynlaiset kuvat voi toimia tekosyynä ryhtyä tiettyä näkökulmaa miettimään omassa kuvaamisessa ja kuvien katsomisessa. Ja oman kirjahyllyn kirjat, kuten Matti Saanio : Missä Golfvirta jäätyy, ne voi suoraan vaikuttaa siihen, että kun näen muita 1970-luvun mustavalkokuvia, alan miettiä näyttelyn yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Sunnuntai 26.maaliskuuta 2006

2/2013
Taidenäyttelyt, Harmonian Ilkka Väätti, varmaan se oli ok jyväskyläläisille, mutta aika lailla ne työt on jo olleet esillä Tampereella.

Taidemuseo sitten, kyllä siellä Hengellisyys valokuvassa —teemaa ("Aloitteen näyttelylle tekivät valokuvataiteilijat Sari Poijärvi ja Nina Tuittu. Heidän lisäkseen näyttelyyn osallistuvat Tuomo Manninen, Kalle Kataila, Johanna Ketola, Katja Lösönen, Hannu Pakarinen, Saara Pelkonen ja Maria Åsvik.") oli ihan hyvin käsitelty. Omalla tavallaan silti siitä kokonaisuudesta jäi ehkä vähän sellainen valju olo. Voi liittyä muihin asioihin, kotona syödyn eineksen voimalla liikenteeseen lähtöön tms.

Ulla Remeksen installaatiot alakerrassa, ne oli oikeastaan ok siinä määrin kuin ilmaisalueelta voi vaatia. Sanoisin jopa että se maalauksien ja valokuvien rohkea yhdistäminen hänen tavallaan, se olisi koputellut neljää tähteä Kuvastimessa. Erityisesti se mummun ja lapsen suhde kera molempien laitojen lisäväreillä, jotka sointui mummun ja lapsen vaatteiden väreihin, se yhdistämisjuttu oli hyvin tehty. Usko on varmaan rakkautta ja luottamusta ja paljon muuta, mutta toisaalta ehkä se viereinen kuva oli sitten hiukan siinä ja siinä, että veikö ne toisiltaan 'tehoa'. Mummuikäinen vaalea nainen ja nuori tumma tyttö selässä, siinä on vaarana että muistuttaa kaavamaisia lähetystyöntekijöiden kuvia, tai sitä miten isovanhempien ja heidän lastenlastensa suhde pidetään tapana esittää silloin kun pyritään tavanomaisuuteen tai ihanteellisuuteen.

Lestadioilaisten ja körttiläisten kesäjuhlat, isot perheet, oikeastaan ok ne kuvat. Ja varmaan se oli osittain henkilökohtaista mielentilaa, että häiritsi kun ensin sain katsella puoli seinää että kenen ja mitä, ennen kuin toiselta puolelta sitten selvisi mitä on. Ihanteellista olisi ollut että kukin olisi saanut hieman selvemmin oman tilan. Erityisesti pari romanttisen maisemakuvauksen hengessä toteutettua uskojuttua kesäjuhlalaisten seinällä, olisi ehkä ollut viisasta jättää pois ne sellaisesta käytävän portaiden ja toisen näytteilleasettajan raosta, vaikka toisella puolella sitten olikin yhtenäisemmin ihmisen maisemaan sijoittumista, joissa kuvissa ei sinällään mitään vikaa ollut, kai romanttishenkisyyttäkin voi olla tuollaisessa näyttelyssä, sekä tiukemmin että löysemmin uskoon liittyviä juttuja.

Sunnuntai 2006-02-26

1/2013
Eilinen keikka Tampere-talon konserttiin, kyllä kai voi sanoa että se kannatti tehdä. Ehkä myös kannatti ottaa prässihousut jalkaan, koska ne nyt kuitenkin istuu tilaisuuden luonteeseen paremmin kun pari viikkoa viime pesun jälkeen pidetyt työfarkut.

Itse konsertti, minusta esimerkiksi Jean-Philippe Collardin soitto Ravelin G-duuri-biisissä, jäi vaikutelma, että enemmän hillittyä ja hallittua, joskus pieni ripaus kepeyttä mutta ei tunteiden tiristystä. Onko vaikutelman synty peräisin säveltäjän kynästä, Collardin tulkinnasta vai eilen ja nyt mieleen tulleista muista ajatuksista, sitä en tiedä, mutta minun mielestä Collardin soiton jälkeen fiilingit oli vähän kuin ravintola Figarosta poispäin kävellessä. Silloinhan fiilingit on yleensä, että olipa aika miedosti maustettua, eipä ollut annoskaan koolla pilattu, mutta miksiköhän tässä on näin virkeät fiilingit.

Kapellimestari Marc Soustrot oli fyysisesti hieman toista maata kuin pitkä ja hoikka harmaatukkainen Collard. Eri Klasin ikäluokkaa todennäköisesti oleva kalju ja hieman lihava Soustrot antoi välillä mennä vähäisillä ohjeilla eteenpäin kun tässä on tätä yleisetenemistä vaan, mutta tietyissä kohdissa erityisesti César Franckin Sinfonia D-mollissa toimintatapa oli aika kaukana virkamiehen 8-16 virkatyöstä, korokkeelta lentoon lähtö ei ollut kaukana. Ja vaikka allekirjoittaneelta puuttuu tieto ja kyky verrata esityksiä siihen miten kyseiset sävellykset yleensä esitetään, niin uskon tällaisen konseptin olleen ja olevan erinomainen kun esitettävänä on Mozart-Beethoven-linjan ulkopuolelta tulevaa musiikkia, jossa on ainakin ripaus tietyn maan musiikin kansallisia ominaispiirteitä, tässä tapauksessa ranskalaisen musiikin ilmavuutta.

Lopun kiitokset olisin jättänyt yleisön ja asiallisen kukkien ojentajan varaan, selloa tai bassoviulua soittavan Lindan oloinen pyllistelijä levyn kannessa, kossupullon ojentelu, minusta suomalaisessa kulttuurissa olisi oikeasti ranskalaisia kiinnostavaa annettavaa, moni suomalainen frakin käyttää osaa suomen lisäksi englantia eikä pari ranskaksi opeteltua sanaakaan haittaisi. Tuossa episodissa lienee ollut ainutkertaisen patentin esittelyä, ei kukaan jätä konsertissa käymättä tuon takia. Ja myös että pidin siitä kun Marc Soustrot kävi hölmöilyn jälkeen vielä kerran kiittämässä.

Sosiologisesti voidaan tietysti sanoa, että klassisen musiikin konserteissa on tiettyä esitystavan jäykkyyttä mukana, ja se saattaa vierottaa karaokebaareissa viihtyviä ihmisiä klassisen musiikin ääreltä. Mutta voidaan sanoa myös, että yleisön keskittyminen kuunteluun ja sitten suosionosoitukset, ne voi myös nähdä vilpittömänä mielipiteenä, kaavamaisuuteen sisältyy koruton kiitos esityksestä. Kukkelikuun liimaaminen esitykseen, en ole kovin innostunut siitä, mutta aika mukava tunnelmahan Tampere-talossa silti oli.

Lauantai 2006-01-28

12/2012
Tietysti klassisen musiikin kuuntelussa on kyse muustakin kuin väsyttämällä oppimisesta, kuvataiteen kelailut voi tukea musiikista nauttimista, kyse on omalla tavallaan siitä, että lähtee vaan mukaan, kuulostelee niitä ääniä ja äänien minussa herättämiä tuntemuksia, mitä levyn pyöriessä syntyy. Sen reseption voi ajatella olevan suunnilleen yhtä avoin kuin silloin kun on menossa Rajatilaan ja avaa oven, vaikka sitten oikeasti musiikin kestäessä tai näyttelyä kiertäessä varmaan aikaisempia muistikuvia on siinä lähikehissä, ei se ole nollapisteestä kaiken keksimistä tai sitten sitä että ajattelee sitä mitä muutenkin eli naisia ja sitten vaan liittää tähän Tiensuun biisiin X:n tukan ja silmät, Rautavaaran biisiin Y:n jne., vaikka jollakin tasolla aivot kyllä varmaan musiikin aikanakin työstää sitä mitä ne yleensä työstää.

Maanantai Tapaninpäivä 2005-12-26

11/2012
Äskeinen Helena Sederholmin luento Serlachius-museolla, tavallaan se oli tietysti mielenkiintoista kuunnella, vaikka voi olla että minulla oli osittain erilainen kuuntelupositio kuin jollakin toisella. Toisaalta se teki hänen esityksensä, sanoisko vaikeaksi arvioida ja kommentoida, että hänen siihen ajattelemansa kuvakavalkadi olikin siinä toisessa tallennuspalikassa eikä mukana olevassa.

Meikä kysyi lopussa että mitä vikaa jos suhtautuu taideteokseen arvoituksena ja etsii siihen vastauksia, ja Sederholmin vastaus, vaikka se hiukan rimaa hipoi että menikö mulle jakeluun suoraan vai herättikö vastaväitteitä, niin kyllä se oikeastaan himaan meni. Siis se, että hän tarkoitti, ettei teoksessa yleensä ole yhtä selvää juonta, minkä voisi tosta vaan keksiä ja sitten ilmoittaa että hei, tässä on kaikki mitä tästä teoksesta voi sanoa.

Kuvastinta pikaisesti katsova voi erehtyä luulemaan että hei tässä tyrkytetään jotakin nopeaa ja kömpelöä juttua, mutta kuka jaksaa ajan kanssa silmäillä sitaatteja, ymmärtää tarvittaessa myös sitä ironista puolta, tai jos näkisi päiväkirjaosastoa, niin selviäisi että en katso edustavani lopullista totuutta, haluan vain nostaa jonkin mahdollisen tulkintahorisontin esiin.

Sederholmin vastauksen toinen puoli, hän ensin sanoi että taiteen määrittely on syytä jättää asiantuntijoille, se kuulosti professorin oman hännän nostolta. Mutta se jatkossa seuranneen sivulauseen tarkennus että taiteen eri kerrokset ei oikein avaudu jos ei ole taiteen tutkija tai taiteen vakava harrastaja, mitä termiä hän käyttikin, tietyllä tavalla tuo poisti meikän tarpeet lisätä jatkokommenttia, tietysti osaksi siksikin kun oli sovittu että puoli kahdeksalta eli viiden minuutin päästä se tilaisuus loppuu.

Kuvastimessa on tietty historiallisuus näkyvissä, voi olla että viiden vuoden takaa tai vuosilta 1998-99 on paljon sellaista, mitä en missään tapauksessa nyt kirjoittaisi. Mutta jos ajattelen Kuvastimen ylläpidon jatkamista, tiettyä asiaan paneutumista se vaatii. Ja ehkä siinä on lisäksi ripaus sellaista rakkautta aihepiiriä kohtaan, jotakin kunnioitusta sitä kohtaan mitä taiteilijat on tehneet, että jokin tunnistettava yhteys esillä olevien näyttelyiden ja niistä kirjoitettujen harvojen sanojen välillä säilyy. En tiedä, mutta tarkoitus on jatkaa, ja vaikka taidepuoli on asia joka toisaalta voi aiheuttaa välimatkan kasvua joidenkin ihmisten suuntaan, niin se on myös sitä, mistä tämä Mänttä saa omalle kotikunnalle tai kotikaupungille kuuluvia piirteitä.

Keskiviikko 2005-11-30

10/2012
Lauantain keikka Sara Hildénillä Gerhard Richter : Übersicht – Survey -näyttelyä katsomassa oli hyvä hyvä päätös, ilman muuta näyttely joka kannatti katsastaa. Sinänsä esillä ei ollut mitään tosi vallankumouksellista, mutta se miten Richter on vuosikymmenten mittaan yhdistellyt maalausta, valokuvausta, sekä samaan ruutuun valokuvan päälle maalaten tai maalauksellista epäterävyyttä valokuvaan hommaten, joko tekniikkaa tai fotorealistista värimaalausta hyväksi käyttäen, ja sitten maalaukset, joissa oli sekä ihan maalijuttua, että tosiaan mainittua dian avulla tehtyä, ja näiden sekoitusta.

Näin kuvaten lopputulos ei suoraan piirry silmien eteen kuka ei ole käynyt, ja kun itse ehkä luen tätä tekstiä kuudenkymmenen paremmalla puolella, ne taulujen näköhavainnot on jo vähän haalistuneet. Toisaalta se että Richterin kuvat maalauspuolella esimerkiksi ei olleet yleistä tehojen maksimointia, vaan aina tietyllä tavoin supistetulla väriskaalalla toteutettuja. Oliko se nyt sitten miten merkittävä se Saksan lipun väreihin nojaaminen, tai sinne päin kuten yhdellä opasteella väitettiin, sitä en tiedä, minusta niissä oli vihreää ym. sen skaalan ulkopuolista. Tai se tarkoitti sitten vaan sen huoneen päälinjoja se juttu.

Oikeastaan Sara Hildénin oma juttu alakerrassa, esimerkiksi se että Hildén alkoi taiteen keräämisensä 57-vuotiaana, sekä sitten se että nyt Hildénin museon henkilökunta oli tuonut fotorealistisia maalauksia Backlight-näyttelyn seuraksi, mikä ei ollut olleenkaan huono ratkaisu, kyllä siellä oli mukava vierailla.

Sunnuntai 2005-10-09

9/2012
Heli Heikkisen pikakritiikki, vähän kevytmielinenkin heitto siitä kuinka 'raikasta ilmaa pysyvästi huoneeseen' nyt tulee, se on toisaalta heitto siitä, että kun yksityinen henkilö ostaa taidetta, hän ei vain sijoita itseään johonkin taideostajien ja taideteosten jatkumolle, osta laatua Pinx-kuvataidekirjan hengessä, vaan hän miettii sitä, mikä vaikutus sellaisella tai tällaisella teoksella on hänen kotinsa fiilinkeihin.

Sunnuntai 2005-09-25

8/2012
Sehän voi olla että joku kävijä löytää Kuvastimesta jotakin mitä minä en ole siellä huomannutkaan olevan, esimerkiksi tulkitsee jonkin sitaatin ihan toiseen suuntaan kuin siteeraaja, mutta ehkä yhtä lähelle kirjoittajan ajatusta. Mutta se pointti on siinä, että meikä haluaa ylläpitää sen tasoista pokeria, että uskallan ja haluan tulevinakin viikkoina vaan Kuvastinta päivittää. Ja se taas perustuu osittain siihen, että on muutama jossakin määrin tiedossa oleva ihminen, pari helsinkiläistä, yksi tamperelainen, mahdollisesti joku mänttäläinen silloin tällöin Kuvastimeen eksyvä kävijä, joka jollakin tavoin hahmottaa että mitä siellä on ja kuka on sen ylläpitäjä. Sen käsityksen ei tarvi olla edes ihan eksakti, ihan vaan osapuilleen, ehkä myös niin että muutama ihminen jossakin ketkä katsoo että Kuvastin on sen ylläpitämiseen käytetyn internetin kuukausimaksun väärtti.

Ja minä taas, en voi mitenkään kohdistaa sivua taidehallinnon edustajille, johtaville mediavaikuttajille, kulttuuriministerille sekä galleristien kermalle. En oikeastaan voi kohdistaa sitä kolmelle taiteiljatutulle enkä muillekaan yksityisille, mutta se että mulla on joku kevyt kuva että on joitakin ihmisiä jotka ehkä silloin tällöin sitä hyödyntää ja sitten jotakin viestintää, lupia kuvien julkaisemiseen ym., niin se vaan tekee sen tunteen että on kuin selusta olisi turvattu.

Se että mulla voi olla jotakin kuvaa Kuvastimen kävijöistä, joka on osittain tosi ja osittain että puolet kävijöistä ehkä on ihan muuta kuin on odotukset, mikä voisi selvitä jos tarkempia lokitietoja jostakin hankkisin, se ei ole pulma. Oikeastaan sivu voi pysyä mielenkiintoa herättävänä paremmin niin että se välillä näyttää jotakin vastoin katsoja-lukijan omaa ajattelua. Koko aikaa se ei voi mennä vastavirtaan. Yhden näyttelyn osalta voin ehkä esittää superkriittistä jos sitten yritän keskittyä työhön ja koiranhoitoon ja muihin asioihin, päästä sen jakson yli, mutta jatkuvasti se ei voi olla että Kuvastimen jutut rämpisi omassa sekavassa sekä käsittämättömässä maailmassaan.

Sitaatit, omalla tavallaan niilla on aika vahva osuus Kuvastimessa, jos kohta sen osaston laajuus ja ilmaisutiheys on ehkä vaan 8 riviä kuukaudessa. Mutta alkuperäistekstien kirjoittajat tavallaan sanoo minun puolesta sellaisia asioita joihin haluan kiinnittää huomiota, ja monta kertaa on niin, että se sitaatti on 'ihan niin kuin minäkin sanoisin', mutta monivivahteisemmin, fiksummin, ja niin että sen lukeminen herättää enemmän kysymyksiä ja uusia ajatuksia kuin ehkä hiukan omaa ajattelun loogisuutta liikaakin alleviivaava meikän keksimä lausepari tai virkkeet tekisi.

Toisaalta ehkä se että lähtökohtaisesti siteeraan vaan kirjoja, näyttelyluettelot on lyhyin muoto josta otan, se tekee tiettyä tasapainoisuutta sita.htm -sivuun. Lukemalla sanomalehtiä ja juorulehtiä siteeraukset olisivat vähemmän tasapainoisia, luulisin.

Keskiviikko 2005-08-31

7/2012
Viime sunnuntain Ars figura Myllyrannassa, vähän meikä jäi kahden vaiheille, että onko se sellaisenaan hyvä idea vai ei. Siis ripustus itsessään on nyt väljempi, se on enemmän taidenäyttelyn omainen, ja vähemmän myyntinäyttelyn omainen. Pentti Pullisen kuratointityö on tietysti tuossa tilassa eräänlaista uran uurtamista, minusta se silti jää vähän kuin kaupallisen viime vuoden ja varsinaisesti mielenkiintoisia taiteellisia ideoita esittelevän Kuvataideviikon konseptin väliin se toteutus.

Voi tietysti olla niinkin, että olen hieman kitkerä tai edelleen ihmettelen sitä Ronny Gilanin lausuntoa, että täällä heillä ei tarvitse miettiä taulun sanomaa, 'emme harrasta kuva-arvoituksia' vai miten se oli lehtijutussa tulkittu.

Tottahan se on, että aika sujuvasti ne nyt kiertää kaikki näyttelytilat läpi, mitään varsinaisesti uutta ei vastaan tule, ei paljon ostohaluja lisäävääkään, jokin itsellä muut ostomietteet aika tavalla vähentää taiteen ostohaluja. Ja sen lisäksi kuitenkin, kyllä niitä katselee, ne on viime vuotista väljemmin seinällä, kyllä siellä taide-elämyksiäkin tulee.

Mietin vaan sitä, että Hesarin kuvataidekriitikoille tai taidetta muulla tavoin vakavasti seuraaville tämä nykymuotoinen ei juuri enempää tarjoa kuin viime vuotinen, oikeastaan sen Espanjan julistetaiteen verran vähemmän on nyt katseltavaa. Kun myllyn sisältä on viety sisustustarviketta siihen pieneen saliin, tilojen yleisilme on kyllä muuttunut väljemmäksi, normaalimmaksi, mutta samallla voi olla että on vähentynyt sellainen hyllyjen välissä löytöjen tekemisen mahdollisuus.

Nimitaiteilija Kerttu Horila, kohtuuhintaisia kokoisekseen, näyttävää, kyllä ne nyt läpi katselee ne noin kolme työtä vai mitä, mutta liian isoja tavalliseen kotiin, eikä ne paljoa jätä alitajuntaan kiertelemään, melkein ne on siinä mitä näkyy.

Figuran kuvaukset, erinäiset alastomat lähinnä naispuoleiset henkilöt, Leevi Kivisaarelta, Pentti Pulliselta, ei niissä nyt kauheasti uutta ollut. Paitsi Pulliselta sellaista romanttisuuteen verhoutumisen ja näköisen välistä aluetta skaalaavaa monet niistä kuvista.

Vanha kettu Juhani Linnovaara, omalla tavallaan hänen osuutensa, tontti siltä kohdalta hoidettu. Vanhaa tuttua vähän epämääräistä kasvoiltaan, lintuja vai ihmisiä vai mitä, ja päälle sitten sellaista niukkaa mutta väreiltään Linnovaaralaisen kirpeän pirteää, omalla tavallaan virkistävä osuus näyttelyä.

Samoin sitten suuri yksinkertaisuus, hiiltä ja lyijykynää, oliko grafiikkana vai yksittäiskappaleena, Vappu Rossin kasvokuvat oli minusta sympaattisia, ja mös sellaisia sanoisko nyt sielukkaita. Voi olla että pieneen kaksioon ei kovin isot vanhuksen kasvot niin hyvin istuisi, mutta tuossa näyttelyssä Rossin työt puolusti hyvin paikkaansa, toivat perinnepohjaista kasvojen vaihtelevien ilmeiden hillittyä esiin tuomista näkyville.

Elina Luukanen, häneltä oli jokin jo Saskiassa ollut taulu. Rauhallista, joku kuva vähän koristeellinenkin, mutta tuntuu kuin hän katsoisi omaan sukupolveensa päin, vähän jotenkin jäykkää tai sitten tavarat liian hyvässä järjestyksessä verrattuna meikän kämppään.

Päivi Lempisen kuutiokatot, mikäs siinä, eihän ne tilan tutkimuksina huonoja olleet, mutta ei ehkä kovin räväköitä taidekeskustelun puheenvuoroja, ja toisaalta silti vähän teoreettisia olohuoneen koristukseksi.

Kaarina Kailan himmeapintaisia akvarelleja, tyttö, ym. aihetta, niitä taisi olla jokunen myyty, ei pahoja, sellaista yleisystävällistä taidetta. Ehkä samaa olisi mahtunut vähän enemmän sekä valituksi että julkisuuteen päin. Onhan Horilan taidekin tietysti naisnäkökulmaa, mutta silti ihmettelen, että milloin tulee naiskuraattoreiden esiinmarssi tällaisissa valintanäyttelyissä. Taidehistoriallisia näyttelyitä he kyllä järjestää ja niistä tiedottaa, mutta näissä Mäntän ja Oriveden Purnun kuvioissa he ei ole esiin minun mielikuvani mukaan päässeet. Vai missä se Kaisu Koivisto olikaan, Pirkanmaan vuosinäyttelyssä vai isomman jutun valinnassa, en ole varma.

Ainakin näyttelyn etukäteisjulkisuudessa olisi ehkä voinut olla kuraattori Pentti Pullisen lisäksi joku ladytaiteilija myös. Samoin Pasi Karjula ja Tuominen Kuvataideviikolla, kuulun itsekin melkein keski-ikäisten miesten ryhmään, ja Salmelassa ne talven paikan päällä asuneet ehkä on sopiva kohde tiedottamisessa, mutta oikeasti se nuorten ja nuorten naisten näkyminen antaisi tiettyä inhimillisyyttä näyttelyn ennakkovaikutelmiin. Varsinkin kun ei tarvitsisi sitä kirjailijaa ja playboy-mallia paikalle raahata puhumaan siitä mitä hän aikoo ehkä maalata, ammattitaitoisia ja mielenkiintoisia hyvin koulutettuja naistaiteilijoita on maa pullollaan, heitä vilisee Saskiassa, Rajatilassa ja monessa muussa paikassa, kaikki Heidi Romot ja muut mukaan luettuna.

Kuvastimesta tuttu oli lähinnä Tampereella asuva Sauli Iso-Lähteenmäki, jonka töissä oli sekä Saskiasta tuttua että hiukan vahvempaakin värijuttua. Jos taulun koko, hinta ja omat rahavarat olisivat hyvin synkanneet, kyllä hänen työnsä myös kodissa katseltaviksi kelpaisi.

Susanne Gottbergin niukkailmeiset lyijykynätyöt pdf-levylle vai mikä se muovin oloinen materiaali on, sanoisin että vähäeleisine kuvaelementteineen hän oli aika yllättävä veto siinä suoraan myllyrakennukseen tulijaa tervehtimässä. Katson kyllä mielelläni hänen töitään, ja ne nyt edusti tässä näyttelyssä sitä taiteellista tasoa, josta minun mielestä ei puutu se arvoituksellisuuden aspekti. Eli kelpaa mulle, mutta ei ehkä täysin istu siihen, että täällä jokainen ymmärtää minkä vaan kun vaan katsoo. Periaatteessahan jokainen ymmärtää, mutta 'tauluihin' liittyvä ennakkokäsitysten painolasti voi sitä tulkintaa viedä joillakin niin lysyyn, että 'ei täällä ole mitään katsomista', on kiire vaan kävellä läpi, päästä jatkamaan matkaa. Tai kyllähän se mielipiteiden kysely taitaa olla sen yhden opiskelijan tehtävä, ei minun tarvi tässä syvemmin lähteä kirjaamaan sitä mitä muut ajattelee.

Joku viikko sitten oli lehdessä sitä tavanomaista juttua, että pitäisi enemmän suurta yleisöä kuunnella, että saataisiin enemmän yleisöä, improvisaatiota lisää Musiikkijuhlille. Silloin ajattelin menneitten vuosien näkemisiin perustuen, että Myllyrannassa on jo kaikki tehty mitä voi populaarisen kuvataiteen esittämisen eteen tehdä, vaan omalla tavallaan nyt he ovat vetäneet vähän takaisin, haluavat myös tuota samaa yleisöä käymään, ketkä on suunnanneet Purnuun tai Kuvataideviikoille. Varmaan siellä nyt opinnäytetyön ja kesän kävijämäärien perusteella johtopäätöksia tehdään, toivon joka tapauksessa että Myllyrannan laiva pysyy pinnalla ja jatkaa purjehdusta nykykurssilla tai vähän säätäen, tässä Mäntän yleistarjonnassa se kuitenkin sekä ostomahdollisuuksien että 'taulujen sisällön' osalta, esittävän kohtuuhintaisen nykytaiteen osalta vetää omaa rooliaan, jota Gösta Serlachiuksen taidemuseo, kaupungintalon näyttelyt, G.A. museo, tai Kuvataideviikot ei pysty korvaamaan.

Taidan taideanalyysit jättää tältä päivältä. Se nyt vielä, että pari vähän krapulaiselta vaikuttavaa mieshenkilöä, mikäs siinä, parhaat asiakkaat on ostavia asiakkaita, mutta hieman se toi siihen taideturismin sekaan turhaa lisäkettä. Silti, kyllä Myllyrantaan kelpaisi myös vieraiden kanssa poiketa.

Tiistai 5.heinäkuuta 2005

6/2012
Se oli yllätys että Aalto Alvari oli kiinni, viikonloppuna seuraavan kerran auki 3.9. Hiukan turhaa kannettavaa tuli, toisaalta, Keski-Suomen maakuntamuseon näyttelyt oli tasan sitä mitä lupasi, ei niistä mitään pettymystä jäänyt. Kapan Potsdamin reissu Saksassa ei niin kaukana Berliinistä, sitä jäin hiukan miettimään, että minkä verran niiden yhden kymppikuvan pitimien nipsuihin kiinnitettyjen korttien joukossa oli valmiina ostettuja. Ovelta katsottuna näytti hyvin vähäiseltä, puolen tusinaa kuvaa seinällä, kortteja pöydällä, mutta kyllä se kokonaista näyttelyä vastasi. Ja tavallaan antoi vihjettä siitä että Kapa on ottanut askelia tositaiteellisesta mutta töhryisestä ilmaisusta kevyempään suuntaan, missä edelleen on kiinnostus käsitellä kuvia, ottaa sitä hillittyä seepiaa tai jotakin, vähän maalatun tuntua mukaan, mutta sekaan väri-ilmaisua ainakin tässä aiheessa, ja sittenkin se ilmaisu pääsi aika hyvin esiin. Eteenpäin painava vanha mies, jonka suuntaa näytti tumma nuoli, heijastus langasta, minusta se oli mukavaa minimalismia, hiukan huumoriotetta myös.

Kuvataidekoulu, eihän ne pahoja, toisaalta aika laaja skaala, kun mukana oli aloittavien askartelutöitä sekä 16-18-vuotiaiden koulutustaan lopettavien lopputöitä. Sellainen hiukan valmiita malleja mukaileva näyttävä iso maalauslinja, sanoisin että siinä oli aika onnistunut kombinaatio omaperäisyyttä ja hiukan Linda Peltolan jengin henkeä yhdessä kuvassa, perusmuotokuva, jossa 15 prosenttia Munchin huutoa, jos niin voi sanoa.

Kuvataiteilijat kuvassa -näyttely sitten, aika paljon niissä oli tuttuja, osa oli sitten, sanoisko tuttuja aiheita uusista kuvakulmista, ennen näkemättömällä toteutuksella. Aika kiinnostavahan sekin oli, yhdessä kuvassa Imatralla tai jossakin kultakauden mestarit Gallen-Kallela vai oliko Gallen vielä, Simberg ja joku kolmas olivat melkein kuin peruspuku päällä miesryhmän mukana jotakin maalailemassa ulkoilmassa, joka saattoi olla oikea tai saattoi olla luonnoksen muistiinmerkitsemistä jollakin pakkasta kestävällä värillä, öljyllä kai, tai sitten saattoi mukana olla ripaus kuvaa varten poseerausta, kun kenelläkään ei näyttänyt olevan juuri mitään mukana, kuin ehkä pieni avattu maalauslaatikko ja A4 kangas tai vastaava.

Ellen Thesleff oli aika hyvin myös esillä, Muroleen kuvaaja ja Ruoveden mökillä aikaansa viettänyt, voi tietysti olla että hänen maalauksiaan, varsinkaan niitä omaperäisimpiä ei tule usein myyntiin. Sitä vaan tässä tolkutan itsekseni, että Gösta Serlachiuksen taidemuseon linjaan voisi sopia hiukan pehmentää sitä kultakauden ukkoköörin tuntua. Voi tietysti olla että Thesleff on aika hyvin tiedossa tuossa parin kilometrin päässä. Ja voihan se silti olla, että 200 000 euron taululinjalla kovien eli kävijöitä houkuttelevien nimien lista on aika lyhyt, Thesleff vielä siinä hiukan rajalinjalla. Toisaalta voi käydä niinkin, että kaikille tuttujen kolmen neljän nimen esittely ei aina vaan lisää katsojia, vaan että kultakauden ajalta naistaiteilijoiden eturivi tulisi saada paremmin näkyville.

Myös se pihamökin nukkenäyttely oli ihan ok, pienessä koossa työläiskorttelimuseo, joskin vähintään kahteen kertaan siirrettyjen talojen autenttisuudesta ei ihan täysiä takeita ollut. Mutta hyvä kun ovat siihen 1844-46 ajan talot näkösälle asettaneet ja säilyttäneet.

Kuvat, otin vain pari kolme, niistä vanhoista taloista, pari puistolampikuvaa, joista toinen oli pullasorsien pullan perään kiihdytystä, vähän myöhässä tosin, vielä suurempi jengi räpytteli siipiään vähän aikaisemmin.

Sunnuntai 5. kesäkuuta 2005

5/2012
Se siinä Etelä-Suomen sanomien Arto Sakari Korpisen kritiikissä hieman mietitytti, että kuuntelija yritti tavoittaa biisejä kuunnellessaan sateisen Prahan, hämärän Granadan vai mitä niiden biisien nimissä oli. Sekä kuvataiteessa että erityisesti musiikissa yleensä ne biisien nimet ovat lähinnä herätteen antajia ja viitteitä. Passikuvasta voi valittaa, että toinen korva ei näy, tämä ei täytä henkilöllisyystodistuksessa kuvalle asetettavia vaatimuksia, mutta se kun kriitikko käy konsertin repertuaaria läpi sellaisella sapluunalla, että miten esitystapa tuo mieleen biisin otsikon, siinä voi jotakin säveltäjän sävelkieleen kirjoittamista sivutarinoista joutua tallotuksi, varsinkaan kun yhdellä flyygelillä esitettävä teos ei yleensä ole näköiskuva siitä sateisesta kadusta tai Granadan hämyisestä illasta, vaan ne kadut ja fiilingit muodostuvat siellä kuulijan päässä.

Tiistai 3.toukokuuta 2005

4/2012
Meikän kohteliaisuuden puute, tavallaan Kuvastin, sekin on että pitäisi kirjoittaa kohteliaammin, olla aina höyli, jakaa neljää * * * *. Vaan sillä tavoin se menee, että yhtäkkiä juuri mikään sanonta ei viesti juuri mitään, mukavaa ja värikästä oikein mukavaa ja värikästä, valööritkin otettu huomioon, siveltimen kääntely vaikuttaa huolelliselta.
- -
Kuvastimen Saskia-kommentti, petojen Narkissos-myyttiin tutustuminen, luulen että se kuitenkin enemmän avaa näkökulmaa, on huumoripitoinen kuin taiteilijan työtä aliarvioiva. Tai jos taidetta yleensä arvioidaan sekä raskaammalla taidehistoriasta ja suurista nimistä lähtevällä patteristolla, että sitten keveämmällä ja ehkä yllättävällä, ailahtelevallakin tavalla, lopputulos on leveämpi sektori taiteesta lehdissä, radiossa, televisiossa, ihmisten kesken käytävälle keskustelulle.

Ja taas se Kuvastimen vaikutus, se ei ole suora, että kirjoitan lauseen X näkyville, heti koko Suomen taideihmiset alkaa toistella sitä. Se on vaan pientä anismaustetta keskustelun sekaan, joku ehkä niistä 80 viikon klikkaajasta, joissa ehkä 40 eri henkilöä, joku ehkä bongaa jonkin näyttelyn, jonkin ajatuksen, ja sanoo jollekin toiselle joko sen mukaista tai sen vastaista sitten. Mutta siis taideteoksesta suoraan lähtevä tulkinnan mahdollisuus, sekä olemassaolon oikeutus hiukan absurdeille näkökulmille, ne on siellä jossakin, lisänä rikka rokassa.

Ja se oma rokka, kun on tiettyä historiaa siinä kommentoinnissa, jopa loukkaavaksi jonkun kokema arvostelu, se voi suhteutua johonkin 7 vuoden arvosteluhistoriaan, olla sittenkin vain yksi siellä joukossa.

Maailmanmeno yleensä, nyt paperimiehet lakossa, ahtaajat saaneet palkkalupauksensa, mikäs siinä, kyllä se maailma vaan eteenpäin menee.

Taidan talletella, ehkä kuunnella Ismo Alangon, Susanna Mälkin ja kenen runomietteitä, nyt kello näyttää 21.40.

Keskiviikko 27.huhtikuuta - - Torstai 28.huhtikuuta 2005

3/2012
Kas niin, on uutiset katsottu, luettu hiukan Jussi Kosken ja Saku Tuomisen Luovan ajattelun käsikirjaa, josta saatan käyttää sitaattina sitä kohtaa, missä todetaan että luovuuden kannalta on tärkeää
1. hyödyllinen tieto
2. hyödytön tieto.
Pintatasolla kirja on kokoelma erilaisia ajatuksia, se ei ole vetävä juonellinen kertomus tai tiukasti jäsennelty ja valmiiksi pureksittu konsepti. Kuvitus on samaa hajanaisuutta ja eri asioiden kautta mielleyhtymien herättelyä. Mutta suhteessa minun omaan luovuuskäsitykseen, täytyy sanoa että olen tyytyväinen hankintaan. Siis en usko, että laatimalla hyvin jäsennetyn Luovuuden portaat 1-10 tai kertomalla uskalla luovia ja menestyä -tarinoita itse asia juurikaan tulisi selvemmäksi. Mutta tuollainen hiukan sekavasti eri suunnista asiaa lähestyvä kirja, minusta siinä ei ole kyse asiakkaan höplästä vetämisestä vaan siitä, että jos asiakas, siis kirjakaupan, kirjaston, mistä nyt hankkiikaan tuon kirjan, ottaa sen käteensä, lukee sopivia otteita sopivaan aikaan päivänsä ja viikkonsa kulkua, sivun, viisi sivua kerrallaan, tai miten vaan tekeekin, tuollainen hiukan sanoisko kirjoittajakeskeinen tai vastaanottajan vastuulle jättävä esitystapa, ihan oikeasti luulen että jos lukija vaan sopivissa paloissa tuota opusta kahlailee, tai selailee kevyesti kuten minä äsken, sieltä löytyy kyllä sitä mitä nimi lupaa, eli ideoita epäkaavamaisten ajatusten ajattelemiseen.

Ehkä sen verran voisin antaa periksi Mainonta & Markkinointi -lehden jupinalle, että kirjalle sopisi paremmin nimeksi 'Luovuuden kirja' kuin 'Luovuuden käsikirja'. Minusta tässä odotukset ja perinteet on sitä linjaa, että jos on käsikirja, sitten siinä rakenteessa on jotakin logiikkaa, otsikot ja aiheet tietyssä järjestyksessä, jokin hakemisto tai sisällysluettelo josta ottaa tolkkua että miten tietty asia löytyy.

Tosin saattoi olla, että se Tiukkojen tilanteiden käsikirja myös oli nimeltään juuri tuo 'käsikirja', vaikka siinä se kieli poskella -ote tekee asioiden järjestämistavasta lukuihin aika viitteellisen siitä 'rakenteesta'.

Kreetta Onkeli, minusta Beige on erittäin tiivistä tekstiä, se on myös aika sanoisko vahvaa tunnelmaa, koomisen ja traagisen yhdistämistä arkiseen elämään, keinoina äärimmäinen liioittelu, absurdin puolelta siellä ja täällä koukkaaminen, niin että melkein pitää sanoa: pohjalaiset älkööt vaivautuko. Itä-Suomessa on edellytykset laajalla rintamalla kirja ymmärtää, paitsi että tiettyä pulmaa voi olla siinä, kun Ilosen talon lukijoissa ehkä oli vanhempaa ja vakavampaakin lapsena alkoholismin kokenutta naishenkilöä, miksei miehiäkin. Ja jos puhutaan reilusti yli viisikymppisistä ihmistä, tuo kirjailijan tapa vetää reilusti yli aina vaan seksiä ajattelevan nynnyn kokemukset, se voi olla jollekin ylivoimaista, vaikka se sinänsä jossakin mielessä on pohjavireenä maailmankirjallisuuden suurteoksissa, Sancho Panza ja kuka se nyt oli jyhkeän sotahevosensa eli kirppuisen aasinsa kanssa sotajoukkoja vastaan sankaritekoja tekemässä, kun lähinnä heiluttu puumiekkaa tuulimyllyjen edessä ja sitä rataa, Cervantesin Don Quijote taisi olla sen kirjan nimi. Siis tuo asetelma, että todelliset tapahtumat on suhteellisen tavallisia, ja vähän värittömiäkin, ja sitten draamaa ja romantiikkaa ja seksiä ja kaikkea muutakin tulvii sivuille yllin kyllin kun kirjailija lisää päähenkilön mielikuvituselämää kirjaan, kyllä se lähtökohtana on tasan toimiva.

Luulen että Onkelin Beige on myös toimiva, siis minulle ja monille muille, joilla on jotakin suhdetta itämurteiden, Itä-Suomen, Keski-Suomen, savolaisuuden ja muun tällaisen suhteen, ja joilla sen lisäksi on ripaus kaupunkilaisia tai yleisen linjan arvoja. Jos tarkoitus on, että jokainen lukukokemus alleviivaa lisää Koti, uskonto, Nato ja isänmaa -arvoja, Beigestä saatu lukunautinto saattaa saada hiukan karvasta sivuvivahdetta. Itse en pelkää kirjan vaikutuksia, vaikka tietenkin voisin toivoa jo tähänastisen lukemisen valossa, että Beigeen sekoittuisi oikeaa valoa ja väriä, eli että Vapulla olisi kokemuksia myös 'elämän puolelta' jos niin voi sanoa.

Silti tuosta kirjasta ei ole minun mielestä järkevää ottaa oletukseksi sitä, että kun kirjasta aletaan käydä kirjallisuuskeskustelua, jo ensi lauseessa aletaan rakentaa Vapulle koulutusohjelmaa peruskansalaisen keskiarvokulttuurin pariin. Lukukokemuksen, Onkelin absurdina voimakkaasti kupliva mutta silti hiukan piilevänä esiintyvä huumori jää siinä katsannossa huomaamatta. Ehkä porilainen ylänapin sulkemisen puolesta kamppaileva kulttuuritoimituksen päällikkö on oikeasti vaikeuksissa tuollaisen kirjan kanssa, en tiedä.

Keskiviikko 2.maaliskuuta 2005

2/2012
Kulttuuritorstai on alkanut olla pelkkää rimanalitusta. Vaikea sanoa, saako epämääräisellä kahden asiasta kiinnostuneen muistelemisohjelmalla, jota on kuvitettu hätäisillä parin soinnun filmivarveilla, saako tuollaisella suuret joukot liikkeelle. Että muistellaan kuka se olikaan joka tuli viime vuonna Tallinnan karsinnoissa kolmanneksi, se olis ollut hyvä, ei tule nimi mieleen. Tai sitten Kolmannen valtakunnan tanssitaide, sekin on, en oikein pidä siitä, että nyt kulttuurilla pitää olla jokin raflaava kaapu, ennen kuin se kelpaa uuteen formaattipaikkaan. Tai sitten on katsottu, että se ohjelman hinta on sovitettava katsojamäärälle, laskettu paljonko yksi pöhkövisailu maksaa katsojaa kohti, ja ajateltu että okei, jos 600 000 katsojalle tehdään ohjelma 25000 eurolla / tunti tai ilta, mikä se hintataso onkaan, niin 100 000 kulttuuri-ihmiselle tehdään 4000 eurolla / ilta, ja samalla rahalla saadaan vielä tuntikaupalla jotakin vanhaa filminpätkää ostettua maailmalta, kun otetaan tarpeeksi vanhaa ja unkeellista, ja vielä niin että siinäkin on raflaava perusvire ja mahdollisimman vähän mitään kulttuurin tuntemukseen ja ymmärrykseen viittaavaa sisältöä.

Vaan kirjoja tuli tänään alennusmyynnistä lisää, musiikkia löytyy, ja entisiäkin kirjoja on lukematta, joten ei tässä jäniksen selässä olla jos niin voi sanoa.

Torstai 3.helmikuuta 2005

1/2012
Taidepläjäykset, vähän se Rajatila ensin vaikutti sekavalta, ja kolmeen tähteen ne jäi kummatkin. Lauseitakaan en siellä saanut aikaiseksi, kun oli kaksi taiteilijoista yläkerrassa paikalla vielä. Mutta kyllä sekä yläkerran että alakerran kuvasarjalle alustavaa sanottavaa löytyi täällä kotona, ei se nyt oikeastaan paha ollut, vaikka yläkerta vähän liikaa näyttikin kirpputorilta.

Sitten Saskia, Teemu Saukkonen, paljon sekavia töitä, joiden arvoa vaikea keksiä, myös ne japanilaistyyliset piirrokset oli vähän mitä oli, sökölinjaa, mutta kyllä siellä silti oli sitä, mitä on pakko ilmaisuksi sanoa, taiteen tuotteeksi. Muutama työ, joissa omalla tavallaan oli elementit järjestyksessä, ja ne nimen ja idean ja kuvan suhteetkin, kyllä niitä oli. Oikeastaan luulen, että jos sen katoavaa hetkeä kuvaavan teoksen kuva onnistui, se ei mitenkään häpeä muiden Kuvastin-kuvien joukossa.

Seinänkokoinen sotaan liittyvä työ, en oikein osaa sanoa. Toisaalta siinä taivaan ilmiöitä kuvaavassa sarjassa oli muutama osuma, 'vihreät' ja 'siniset niityt', mitä ne olikin nimeltään, oikeastaan nekin oli omalla tavallaan valmista kamaa. Vasemman huoneen karkeat jutut oli ehkä heikommin sulavaa, mutta varmaan yksi tai kaksi työtä olisi sieltäkin löytynyt kelvollista, jokuhan niistä oli myytykin.

Eli kaikkiaan voi sanoa, että kyllä se nelonen on ansaittu, ja jos taiteilijalta löytyy sähköposti, voihan sen tiedon lähettää kun kuva sivulle ennättää. Tuossa vaiheessa olevat taiteilijat ei hätkähdä verkkosivujen sanomasta tms. Se on kyllä sanottava, mistä puhuttiin valvojan kanssa, että Saukkosen Saskian näyttelyn yleisilme vaikutti rauhallisemmalta ja tasapainoisemmalta kuin Sara Hildénin kokonaisuuden. Se taisi olla kyllä retro se Hildénin, ja usein ensimmäiset nuoruuden työt on räiskyvämpiä kuin virttyneessä keski-iässä.

Vaan nyt kello lähestyy kymmentä, ehkä yritän tiskata kun sämpylät on uunissa.

Lauantai 8.tammikuuta 2005

12/2011
Taide muuten, ei siellä suuria yllätyksiä ollut. Ja osittain se oli varman päälle -kamaa, ei kesänäyttelyiden kokeilevuutta, mutta kyllä siellä silti oikeasti oli katsottavaa. Mm. Biblioteque-tekstillä varustettua taulua mietin pitkään, vaan sittenkin se teksti alkoi tuntua liian selvältä. 350 euroa, tässä vaiheessa en taida olla valmis tuntemattoman taiteilijan sekatekniikkaan sellaista sijoittamaan. Vaan katsellaan.

Se pitää vielä sanoa, että kun ostin Terttu Linkonevan omakustanteen alaotsikolla kulttuuripakinoita, vähän olin niiden sävyyn pettynyt. Moraalista otetta, ei kovin syvällistä estetiikan mietintää jos lainkaan sellaista. Voi tietysti olla että areenana on ollut Lapinlahden sanomat tai vastaava, mutta silti se tällä hetkellä vaikuttaa tosiaan vähän rohkealta väittää, että työttömyys johtuu laiskuudesta ja saamattomuudesta. Jos ihminen ajautuu kaikenpuoliseen tekemättömyyteen ja vetämättömyyteen, varmaan siinä omissa systeemeissä on osansa, mutta muuten nykyisen massatyöttömyyden sekä omien kokemusten näkökulmasta, en ole samaa mieltä.

Aika moni muukin pakina vaikuttaa olevan vanhentunutta laatua. Rohkeuden korostaminen yhdessä jutussa, se on silti osa sitä, millä Linkonevat ovat panneet alulle sen kuvataidepuolen täällä, mitä ovat tehneet, joten tuon kirjan kuten muunkin tekemisen suhteen pitää ehkä tiettyä pidättäytymistä ylläpitää. En ehkä ala edes kovin näkyvillä foorumeilla saarnata Vesterisen verkkotiedotuslinjan kehittämistarpeista tai näyttelyiden tiukan kuvakiellon sekä kuva- ja muunkin näyttelyvierailun muistojen muistiin painamista helpottavan oheisjutun puuttumisen aiheuttamia pulmia toitottaa. Se on kuitenkin paljon tärkeämpää, että tekijät tekevät omalla linjallaan sen minkä tekevät.

Lauantai 18.joulukuuta 2004

11/2011
Niin on tämäkin päivä menossa iltaan, ja täysin en nyt omia tunnelmiani ymmärrä. Tampereen keikka oli sellaista tavallista, Tina Enghoff : Tunsiko kukaan? -valokuvia yksinäisyydestä -näyttely tuli tsekattua, silmäiltyä vanhoja moottoripyöriä, ja oikeastaan varsin kovatasoista kenkämuseota, syötyä hyvää ruokaa.

Se itse Enghoffin näyttely, en ollut täysin tyytyväinen siihen. Esimerkiksi video oli aika lailla päin seiniä, sosiaalityöntekijä puhui työstään siten kuin puhutaan, eli puheen tahtiin, ja Enghoff näytti mitä mieleen juolahti. Minusta se ei ollut kovin taiteellisesti lahjakasta, että kun puhuttiin yhdestä ihmisestä, jonka omaisista ei ollut tolkkua, ja joka oli asunut 70 kilometriä Kööpenhaminasta etelään, videokamera poukkoili miten päin vaan yhden 70 kilometriä länteen ja yhden 100 kilometriä itään päin olleen talon ulkoseinillä ja käytävillä. Mielipiteestä voi syyttää a-studioformaattia, mutta jos haetaan taiteellisesti perusteltuja ratkaisuja, niiden pitäisi nimenomaan olla sitten taiteellisesti perusteltuja. Tässä tapauksessa kertomus ja kuvitus oli vaan yksinkertaisesti eri paria.

Ja itse näyttely, eihän se oikeastaan mitään järkevää saanut sanottua siitä, mikä yhteys on yksinäisen kuolevan, kuolleen henkilön kotikonnuilla ja sitten sellaisen henkilön joka ei ole niin yksinäinen. Se Enghoffin radio-ohjelmassaan päästämä sammakko, että hän sentään sai ajaa kuvauspäivien jälkeen omaan kauniiseen kotiinsa, jossa kaikki on sitten normin mukaista, se vaikutti siltä, että mitään sellaista sisäistä ymmärtämispyrkimystä ei projektiin sisältynyt. Tietysti kovin syvät empatiat pois kannettujen ruumiiden entistä elämää kohtaan, helpostihan nekin kuihtuisivat tyhjiksi korulauseiksi, eivät mitenkään edistäisi järkevän valokuvataiteellisesti perustellut kokonaisuuden luomista, mutta tässä oli minun makuun liikaa sellaista perustoritaiteellista näkemystä. En tosin tiedä, miten pitkälle taiteilija itse on vastannut ripustuksesta, ja sekin että ehkä itse joskus olen liikaakin vaatimassa juonellisuutta. Eli esimerkiksi tässä kokonaisuudessa sitä, että tarina olisi kulkenut vaikkapa siistien sairaalassa kuolleiden järjestyskodeista vähän köyhempiin ja sekavampiin, sitten olisi käyty harkintaa käyttäen vierailemassa niissä kaaoksen ja tyhjien pullojen, ehkä verenkin tahrimissa asunnoissa, ja ehkä sitten tultu ennen kierroksen loppumista jotakin kautta taas askeleen sitä kohti, että nämä sukulaisten suhteen, jossakin lain määräämässä huoltokuviossa irtonaisten eli yksinäisten ihmisten kodit olisi ennen ulko-ovea alkaneet sittenkin lähestyä sitä mitä ne nytkin tuppasivat joka kolmannen kuvan kohdalla tekemään, eli kuitenkin muistuttaa ihmisen kotia yleensä, ilman että sinne seinälle olisi kukaan punaisella spraylla merkinnyt että tämä koti on tuhon oma tms.

Sekä itse näyttelyyn että taiteilijan ja intendentti Sirpa Joenniemen haastatteluun sisältyi minusta liikaa sellaista ei päätä eikä häntää -äimistelyä. Tosin se on että jokaiselta ei voi vaatia sosiologian aineopintoja, ja että ehkä myös Anneli Tempakan vai kenen johdolla puhuminen, ehkä se on jo ennalta määrätty, että hei nyt ladellaan latteuksia.

Jos koko näyttely on vaan keskiluokkaisen tai yläluokkaisen naisen äimistelypyrkimystä 'toiseuden' suhteen, minusta on vähän kyseenalaista että sellainen ylipäätänsä on tehty. Toisaalta Joenniemi vaikutti vilpittömältä kun hän painotti sitä, että taiteella pitää nostaa yhteiskunnallisia kysymyksiä esiin. Ja hän nosti niillä iltsariotsikoilla omassa osuudessaan, käytetyn lähetysajan suhteen ehkä liiankin paljon, mutta jotenkin tässä on sellaista harmaata aluetta, ehkä vain meikän ajatuksissa, en tiedä, siis että en oikein keksi, mikä on tällaisen näyttelyn mahdollisuus vaikuttaa siihen, että ihmisillä olisi entistä paremmat mahdollisuudet pitää huolta itsestään ja toisistaan.

Aika moni kuvattujen asuntojen omistajista oli syntynyt joskus 1935, nuorimmat ehkä oli 1958 tai 1964. Siisteissä asunnoissa asuneet vanhukset, tietysti tässä on turha alkaa selittämään kuvitteelliselle Enghoffille omia oletuksiaan, sitä että toiset ihmiset, ehkä myös Eeva-Liisa Mannerin kaltaiset ja monet muut, ovat siinä tilassa, aistivat maailman sillä tavoin, että häränlihaa kahmalokaupalla syövät ja rahoillaan kerskuvat sukulaiset, he eivät edusta sellaista taivaan valoa ja todellista onnea, heidän tapaamisensa, kuin mitä Enghoffin näyttelyn kirjoittamattomissa ennakko-oletuksissa oletetaan.

Tietysti tässä minun tekstissä on hiukan sinisilmäinen piilevä oletus se, että jokainen näistä kuvattujen asuntojen omistajista olisi jossakin vaiheessa kokenut merkittäviä asioita, ehkä onnea myös siinä määrin kuin muutkin ihmiset, ja että vaikka he eivät sillä tavoin tiiviisti olisi pitäneet yhteyttä keneenkään, että olisi perään kyselty, heidän elämänsä olisi kuitenkin ollut suht tavallista. Eli että tässä näyttelyn pikaisesti katsoneena haluaisin lähteä purkamaan sen sisään rakennettuja ideologisia hyvän elämän kuvia, ja kysymään että so what?

Jos sitten oletetaan, että näyttely oli tärkeä puheenvuoro jostakin, tässä vaiheessa tosiaan mulle on kysymysmerkkiä se, mitä toimenpiteitä ja hyvää se sitten herättäisi. Tai jos olen hyväuskoinen ja tulkitsen kaikki parhain päin, ehkä se olisi sitten se että näyttely ja siitä uutisointi saisi sukulaiset enemmän pitämään yhteyttä kaukaisempiin tai vanhemman sukupolven jäseniin. Ja päälle vielä toivoisin ja uskoisin, että nämä yhteydenottajat ei ainakaan ihan avoimesti kärttäisi vanhukselta rahoja tms., vaan olisivat hieman Enghoffia vähemmän osoittelevalla linjalla ihmisiksi.

Epäilen vaan että näyttelyssä käy tunnollisia kaikille hyviä ihmisiä, ja ne kusipäät vanhoilta sukulaisilta tai yksinäisiltä viimeisetkin rahat itselleen kärttäjät pysyvät Vapriikin pohjakerroksen ulkopuolella. En tiedä.

Lauantai 2004-11-06

10/2011
Saara Kesävuori oli kirjastolla, ja siellä noin 12 hengen yleisö, kohtalaisen väljää. Sinne lähtiessä otin Jorma Pokkisen karmean kritiikin taskuun, vaan kun Eila Pennanen oli aika lailla se illan aihe, sitten aika myöhäisessä vaiheessa ja riittävästi tilanteeseen suhteutettuna kysyin sitä kirjallisen, kirjallisuuden muotoon kohdistuvan arvioinnin ja moraalisen arvioinnin suhdetta, ja otin jatkokaneettia Eila Pennasen Timo K. Mukan tuomitsevista kritiikeistä, tuntui että se Kesävuoren vastaus oli hyvä jatko siihen mitä siihenkin mennessä oli sanottu. Siis se ei suoraan vastannut kysymykseen siitä, tulisiko nämä, siis moraaliset arvostelmat ja kirjallisuuden laatuun liittyvät arvostelmat pitää erillään, mutta esimerkiksi se esimerkki, että Eila Pennanen oli todennut 'Romaanihenkilön kuolema' -romaanin palkitsemisesta, että vain minun kuolleen ruumiini yli kun siinä oli hänen mielestään rasistisia kantoja neekereistä, kyllä se aika selväksi tuli, että ainakin 40-50-luvun maisemissa moraalilla oli vahva rooli, ja että tietyt linjat ja rajat säilyi Eila Pennasella ja monella muullakin. Tosin se Kesävuoren arvio, että Pennanen ehkä Mukan jälkeen pyrki välttämään kovin aktiivisia seksin kuvauksia ja vastaavia, valitsemaan arvosteltavaksi niitä kirjoja jotka eivät hänen moralistista asennetta herättäneet, minusta se on tietynlainen ratkaisu myös, jos joku pyrkii pysymään tietyn ammatillisen laadun tasolla kritiikkinsä linjoilla.

Taitaa olla, että Kuvastimen 'arvot' on aika hepreaa monelle yleislinjan ihmiselle, monikaan ei varmaan koe samalla tavalla niitä sanoja ja kuvia, mitä sieltä löytyy. Mutta mukava että kuitenkin joka viikko moni jotakin sieltä löytää kun sinne palaa. Vaan nyt kello on 22.45, unta kaakeliin.

Torstai 2004-10-21

9/2011
Jyväskylässä Galleria Harmonia Matkakeskuksen vieressä, sehän on loistava paikka, ja sekin mukavaa että näyttelypaikassa on ystävällinen ja paljon tietävä valvoja paikalla. Ehkä parasta Harmoniassa silti oli Jari Silomäen 'sääkuvat'. Kun kuvia on tuhat, ja niistä valitaan alle kolmekymmentä, suurennetaan pieneen kokoon eli 20 x 30 vai mitä se oli, kyllä niistä pitää sanoa, että meikä olisi neljä viisi tähteä tuosta osuudesta antanut.

Se Harmonian toinen osuus, Minna Havukaisen synnytyslinja, kätilön verisen käsineen ja lapsensa kanssa kuvatun äidin rinnastus, vähän se tuntui väkinäiseltä. Maitoa pursuavat pullottavat rinnat, mikäs siinä, ei se mitenkään turha kuva ollut, mutta vähän siinä meikä katsojana jäi veristen jälkien ja perheonnen väliin. Ykköskuvaksi oli valittu jokin synnyttäjän alla ollut sideharso verijälkineen, ilman varsinaista muuta visuaalista mietettä kuin että eiköhän tämä ole dokumenttia, veri pysäytä, en kyllä oikein siitä jaksanut innostua.

Sitten Galleria Beckerin taiteilija, Tapio Haapala, minusta se oli esimerkki siitä, että näyttely olisi parantunut, jos ne pensselin puhdistus- ja hinkkauslevyt olisi jääneet näyttelyn ulkopuolelle. Toisaalta noinkin, kyllä siellä oli puolenkymmentä sellaista työtä, joita huvikseen katseli, oli myös omaa versiota aiheen näköisyyden ja absraktisuuden välisen rajanvedon suhteen.

Ja Becker myös, aika viehättävähän se on se paikka, kyllä se palkitsee kävelijän, Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin tutkimusyksikkö näytti olevan se viereinen rakennus. Tulee varmaan palattua uudestaankin sinne.

Sunnuntai 2004-09-26

8/2011
Eiliset Rajatilan näyttelyt oli pääasiassa myönteisiä kokemuksia. Arvosteluksi tuli tällainen, on jo netissä:
21.8. - 12.9.2004
Juha Kyllönen : Kaikki toveruudesta. grafiikkaa (offsetlito) ja sekatekniikkaa
Ystävät, toverit, rakkaat ystävät, hiljoo ja kovvoo.
* * *
Heidi Romo : Juulia - Juliet. videoita. (näyttelijä Julle Jalava)
Kulttuurin kuvat painaa repussa ja tämä elämä on yhtä installaatiota.
* * * *
Juha Kyllösen poikarakkaus, mulle tuli se kuva tai tunne näyttelytilassa, että isokokoinen joko valokuvaa hyödyntävä tai fotorealistinen maalaus kaiken keskellä hieman pilasi tunnelmaa. Tietysti se oli, että hei nyt vanhoja rillejä käyttävätkin huomaa että on kahden miehen ystävyydestä kyse, ja ollaan kahden lällällää, mutta jos vaimein malli oli pelkkä taustakuva, eli tapettimaista ornamenttia, sitten oli aika taitava ja ovela punasävyinen työ, jossa vaan oli jonkinlaiset hahmojen vahvennetut ääriviivojen osat, eli hieman varjoja vai miten se oli vahvennettu, ja sitten muutama asiallista keskilinjaa oleva yleistyö, se ilmiselvä valokuvamalli jotenkin vei liikaa huomiota siltä hiljaisemmalta linjalta. Ja päinvastoin, valokuvamainen työ oli orpo piru eikä tärkeä osa kokonaisuutta, kun vieressä oli hentolinjaista viitteenomaista hahmotusta.

Voi olla niinkin, että kahden miehen keskinäiset hellimiset saa minulta kovemman kohtelun kuin jos on mies ja nainen, lapsi-äiti, lapsi-isä tms. Mutta siinä nyt kuitenkin tullaan vähän sille rintamalle josta on Kalevi Ahon sitaatti. Jos homomies tai homoaihetta käsittelevä taiteilija ottaa kantaa, tyylikkään fiksun esitystavan vaatimukset ei siitä vähene, vaan pikemminkin lisääntyy

Joitakin kertoja on voinut olla noissa tähtimäärissä, että tietyn teemalinjan terävä juttu on ollut oikotie onneen. Mutta minusta 'tärkeä sanoma' ei ole viime vuosina enää 5 pistettä ottanut, jos sitä ei ole aseteltu hyvään taiteelliseen kuosiin, vähän katseltu kompositioiden ja systeemien perään. Ja kyllä se tietyn kynnyksen on pitänyt toteutuksen taso ylittää myös siihen neljään pisteeseen, siis että itse aihe ja sen toteutus synkkaavat.

Teknisistä taidoista se ei ammattilaislinjoilla ole useinkaan kiinni, vaan sellaisesta kokonaisuuden soimaan saamisesta. Ja minusta se on tietenkin toisaalta ymmärrettävää, jos taiteilija haluaa maksamaansa galleriatilaan asetella useaa linjaa siitä, mitä tekee, mutta olen päätökseni takana, että Kyllösen kokonaisuus helähteli kolmen tähden arvoisesti.

Alakerta sitten, kaksi videomonitoria, pieni matka-tv ja koko seinä, kaunis tai ainakin persoonallinen kuvattava, isompi ääni seinää varten, kuulokkeista hillitympi linja matkatelevisio-videoyhdistelmälle, sopiva pituus, oliko se hiukan alle 5 minuutta, ja koskettava ongelma, että aikuisikä painaa naista, hänestä näyttää että pääskysetkin lentää pareittain.

Käsittelytapa, minusta siinä oli mukana väljyyttä, huumoria, arkipäiväisyyttä sekä tyylikkyyttä, tosi tuttuja kuvia, ikkunan aukaisu kuin Ansa Ikonen aikoinaan, pönäkkä Elvis-naamari, se kuinka ruohikolle makaamaan käyvä pariskunta tekee ehkä asetelmaa myös yleisöä varten eikä vaan toistensa kanssa mukavan hetken viettääkseen. Ei siinä neljän tähden antamisessa ole mitään perään itkemistä, ehkä sitä hiukan mietin, että Romo on siinä ja siinä alkaako olla asemansa vakiinnuttanut taiteilija. Toisaalta ehkä siinä videossa oli tiettyä irtonaisuutta, tekijän ikä hiukan alle Rajatila-rajan, taisi olla 34 vai mitä, s. 1969, jotakin siinä oli minkä vuoksi se kyllä tuossa mustassa tilassa toimi paremmin kuin olisi Mältissä toiminut. Saskian perähuoneeseen voi saada suht toimivan videotilan myös, ja onhan sen katsojiinkin tullut mukaan nuorta porukkaa, mutta videotaide, sitä on ankkuroinut Tampereelle Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitos, ja Rajatilan voi sanoa olevan lähellä niitä piirejä. Eli kyllähän se mulle on mukavaa, jos ammattitaiteilijat tuo käypää tavaraa nokan eteen, ja sanomalehtiä summassa repivät ja paperille liimaavat aloittelijat voi hekin hioa ideoitaan.

Äänen taso ja laatu, en jaksanut kaikkea teknistä henkilökuntaa palstalle hinata eli merkitä, mutta minusta on miellyttävää, että tekniset perusasiat on kunnosa, eikä kamerakaan heilunut humalaisen lailla.

Vaan nyt kello näyttää 12.55, taidan ottaa kahvia ja käydä iltapäivällä Myllyrannan luettelon kanssa heittämässä hyvästit kotimaiselle taiteelle.

Sunnuntai 2004-08-22

7/2011
Tänään sitten kävin tutustumassa Sampolan kalevalaisen ja teosofisen taiteen näyttelyyn tuossa noin neljän tai viiden kilometrin päässä. Kannatti katsoa, ja itse paikkakin, eihän se paha ollut, luonnon rauhaa, vanhoja rakennuksia, pitää vielä lukea talojen historiasta.

Teknisesti monet työt oli laadukkaita, puun veistäjä, joka saattoi olla pääsylipun myyjä, ei ole veistojäljissä eikä asioiden hahmotuksissa valittamista.

Silti näyttely kokonaisuutena oli sellaista yleistä kesänäyttelylinjaa. Siis vapaan taiteellisen hahmotuksen tasolla vain muutama työ nousi oikean taiteen sarjaan, jos siirrytään elämänkatsomuksen esillepanon puolelta yleiselle linjalle. Oma suosikkini oli Käpykaartilaiset, tosin siinä nyt oli se Pekka Ervastin kuva keskellä, vähän liian lähellä henkilökulttia. Jos sama idea ja sama käpykehys olisi täydennetty vähän suuremmalla määrällä sodan mielettömyydestä tarpeekseen saaneita, ja niin että henkilöt ehkä olis jääneet tuntemattomiksi, tai nimiä olis ollut niin paljon että homma olis liukunut uutis- ja esittelygenrestä taiteelliseen ilmaisuun, niin minusta se idea olisi ok.

Henkisyyttä ilmaisevat akvarellit, minusta niissäkin tekniikka oli ok, ideoitakin kohtuullisesti, mutta hiukan lisätuuletusta ja katsojan ajattelulle tilaa niistä monet olis kaivanneet. Tai en minä sitä vastusta, että joku tuo esiin elämänkatsomuksensa, mutta jos työt eivät olisi niin tiukasti kiinni ikoniperinteen omaisessa oman vakaumuksen tukemisessa, teosofisten ja myyttisten ajattelumallien ulkopuolelta tulevalle olisi ehkä enemmän kiinnostavaa katsottavaa.

Oikeastaan noista varauksista huolimatta, ja huolimatta siitä, kuka on ollut kenenkin opettaja, mikä mitäkin, kyllä siellä aina jossakin teoksessa sen verran ideaa oli, että en voi sanoa pettyneenä lähteneeni sieltä. Ei myöskään niin että kokisin teosofiaa miettivien ihmisten ajattelutavan jotenkin pelottavana. Ihan varma en ole, menenkö tänä kesänä heidän näytelmäänsä katsomaan, vai jätänkö ensi kesään, mutta ainakin noita taidenäyttelyitä voin mennä katsomaan aina kun uutta katsottavaa on.

Sunnuntai 2004-07-18

6/2011
Nyt on katsottu Mäntän kuvataideviikkojen Honkahovin osuus. Myös kausikortti tuli hankittua, mikäs siinä.

Pitää vaan sanoa, että uuden ilmaisutavan löydökset ei olleet kovin runsaita. Charles Sandisonin video-tietokoneinstallaatio oli kehittyneempi versio aikaisemmasta, oikeastaan täysipainoinen työ, jossa maailma koostui kaikenmaailman numeroista, jotka kyllä sitten muodostivat kokonaisuuksia, myös eräänlaisen kasvopohjan, joka taas vuorostaan hajosi. Voi ajatella vaikka, että länsimaisen teknokraattisen maailman kiteytys.

Myös Saara Ekströmin huoneinstallaatiota täytyy pitää laatuluokan työnä. Aihe vähäpätöinen tai merkityksetön, taisi olla 'Lammikkko'. Ja siitä sitten osittain purettu versio, raappeella, päällemaalauksella vai millä, mutta niin että tavallisen mustavalkoisen metsärisukossa olevan lammen päällä oli valkoista 'rikkoutumaa'. Ihannetila oli muovimainen installaatio lamppuineen, talo lammessa ja silleen, kuin ökyuima-altaan keskellä. Ja homma laajeni osittain samoja elementtejä käyttäväksi japanilaisvaikutteiseksi seinäkoristukseksi, jossa metsäkuvan särkymisen idut jollakin tavoin tuntui toistuvan, vaikka tarkasti ottaen niissä ei paljoa yhteisiä piirteitä ollutkaan.

Nurkan koristekuviot, niitä en onnistunut kovin hyvin installaatioon liittämään, mutta sen sijaan 'loppupiste', valokaappi jossa vaan lammen kirkas heijastus osui silmään, jonkinlaisen filmikalvon takaa, se kokosi teemat hyvin yhteen, tuon huoneen jujun tajusin niin kuin minulle sopi tajuta.

Martti Jämsän mustavalkokuvat sitten, eivät ne pahoja olleet. Se vaan että todella mielenkiintoisten osuus ei ollut iso, yhtä varjomaisematutkielmaa jäin tutkimaan vähän sillä silmällä, että entä jos ostaisin. Ehkä ei kuitenkaan, mutta ei niin kaukanakaan. Omalla tavallaan siitä huoneestakin voisi sanoa, että ei paha, ja ehkä se oli myös tasapainoinen, innostavuuksia vaan olisin toivonut vähän enemmän.

Viggo Wallensköld vastasi Honkahovin eniten ajatuksia herättäneestä huoneesta. Teos Ikävä, se oli jonkin matkaa sovinnainen, nainen tullut jostakin juhlista ja heitellyt takkejaan pois, topin lisävarustuksiin mahdollisesti kuulunut nauha rintojen päällä, minusta se kiteytti sen tunnetilansa, toisaalta sentimentaalisuus ei ollut yleisillä symboleilla alleviivausta, pikemminkin yleisistä elämänkulun systeemeistä poimittu hetki, paljon perinteistä maalaustyyliä taustan ikkunanäkymää myöten, hallittu väriskaala pienin lämpimin pilkahduksin, ja silti se keskushenkilö totisena, jotakin kaipaamassa.

Tietysti voi olla niinkin, että olen ikävä ihminen tai kaipaan milloin mitäkin, kun Merja Osaseltakin muinoin 'Kaipaus' -teos tuntui lähes ostettavalta. Mutta oikeasti, tuota työtä mietin, että olisko siinä verenpainetta lisäävää alastomuutta, mitä se olis sellaista katsella. Voi olla että ennen syksyä vielä sen hinnan kysyn.

Anne Retulainen sitten, hän oli maalannut suuria töitä ja vähän pienempiäkin. En oikeastaan epäile, etteikö hänellä ole riittävästi eväitä taidemaalarin työhön, mutta taisin etsiä sitä sievää itselle ostettavaa työtä, mitä ei oikein löytynyt. Isot työt, erityisesti se missä oli paprika ja jokin muu musta hedelmä, ovesta mennessä oikean seinän takimmainen työ, se oli varsin sopiva sekoitus esittävää ja sitten sitä, että aihe on tekosyy maalaustutkielman tekemiseen.

Kolmesta pienestä työstä kelasin eniten sitä sitruuna-aiheista eli keskimmäistä. Oikeastaan siinä oli riittävästi syytä miksi se oli näyttelyyn roudattu, samalla se muistutti siitä että jo vähäisilläkin vihjeillä, himmeälläkin linjalla voi kuva-aiheita lähestyä, kaikkea ei ole pakko tehdä loppuun. Se työ ei myöskään aiheuttaisi migreeniä tässä huoneessa, mutta en tiedä oliko se jollakin tavoin sanoisko liian vähäpätöisen oloinen. Tai siis jos tilimassi olisi hyvin lihava, voisi ostella mitä lystää, kiikuttaa vintille ylimääräiset, mutta nykytilanteessa, en tiedä, ehkä menen vielä kysymään hintoja.

Retulaisella oli myös kahvilahuoneessa pari työtä, taisi olla sellainen värikkäämpi asetelma vaalealla tai tyhjällä taustalla. Tai siis pienten töiden ja isojen ero oli siinä, että isossa koko pinta oli pensselillä käsitelty, kun taas pienissä tuntui kuin puolet paperista olisi jäänyt tyhjäksi. Voi tietysti olla että ne pienet oli oikeasti tehty paperille, mikä on tyhjänä siistimpää kuin pellavakangas.

Jan Kailan Mehulinnan kuvaukset, niissä oli se ikävä puoli, että ne oli ennestään tuttuja Sara Hildénin taidemuseosta. Oikeastaan ne päähenkilön viimeisten vuosien videoinnit oli uutta. Ei siinä mitä, voihan sitä yhteistyötä tehdä, ja ehkä päähenkilö Elis Sinistö koki kuvaajan myös ystäväkseen, jaksoi pitempään elää kun joku kiinnostui. Vanhan miehen käärmejutut, ainakin taiteilija jollakin tavoin voisi huolehtia siitä, että äänen volyymi pysyisi siedettävänä.

Janne Räisänen on sitten ilmeisesti katsottu etukäteen tunnetuimmaksi ja tärkeimmäksi taiteilijaksi Honkahovissa, kun suuri ikkunasali oli hänelle pyhitetty. Mikäs siinä, eihän se näyttelyjulisteen tunnuskuva nyt paha ole, siis eteisen työ, samoin Cindy Shermannia kunnioittava kitsch-tyylin ja sisältöä sisältävän yhdistelmä, Mäntän kaupungin analyysi, joku kolmas, neljäs työ, meneehän ne.

Oma mielipiteeni silti on, että hiukan samoja tyylilajeja viljelevä Tuukka Peltonen hakkaa Räisäsen mennen tullen. Pääasiassa grafiikkaa tekevän tamperelaisen vertaaminen helsinkiläismaalariin on tietenkin ylimalkaista, mutta jos graffiti-tyylinen töhriminen, mesitsin välittäminen ja korkeataide yhdistetään Räisäsen tapaan, ei lopputulos minusta mitenkään kummoinen ole. Siitä puuttuu monen ulkoilmagraffitin raikkaus ja aito kömpelyys, tilalle on saatu täyteen tupattu ja paksulla maalattu hullunmylly, jossa on hieman iskusanoja siellä täällä, jotakin hahmon tynkää, ja jonkinlaista tekoräskettä ja eloa, jonka pitäisi ilmentää energisyyttä, mutta mikä energia ei oikein meikälle asti välity.

Taidemyymälän valikoima on vaihtunut sitten viime kesän, vaan voi olla osaksi samaa kuin huhtikuussakin. Ehkä menen sinne kun on hieman rahaa taskun pohjalla, tänään ostin vaan kausikortin ja kahvit, yhteensä 17,50 euroa eli 104 mk. Mikä on tietysti paljon siihen nähden, kun jäljelle jäi huomisiin ostoksiin 80 senttiä, mutta varsin hyvin suhteessa siihen kun palkkapäivä on tulossa.

Sunnuntai 2004-06-13

5/2011
Kuvastimessa oli noin kahdeksan kävijää tänään, ei mitään hulapaloota. Toisaalta taitaa olla että pitkäaikaiset peruskävijät kuitenkin on, seilaa meikä missä tahansa, ja noistakin hyvin kertyy viikossa se 15-30 kävijää, enempää ei oikeastaan kannata toivoa, koska osa täsmätiedon hakijoista kuitenkin käyttää hyväksi sitä suosikkinsa omaa sivua, jonka löytyvyyteen välillisesti myötävaikuttaa se, kun Google käy johonkin tahtiin Kuvastimen läpi.

Kitschin määritelmä sitaattini, omalla tavallaan se on vähän tiukempaa analyysia kuin monet aikaisemmat sitaattini. Oikeastaan se on silti aika analyyttinen, mutta poikkeaa sikäli, että kun monen mielestä mitään varmaa ei voi sanoa juuri mistään taiteessa, Tomas Kulka tekee raa'an jaon : tämä on taidetta, tämä missä kaunis tai tunteisiin vetoava kuvataan helpolla heti tunnistettavalla tavalla ja niin että mitään uutta se ei tuo auringon alle, tämä on kitschiä, tuollaista suoraan sanomisen pyrkimystä ei tutkimuksissa kovin paljoa löydy.

Tietysti monesta asiasta löytyy Kulkan kirjassa varauksia, mutta minusta siinä on silti kohtuumäärä asiaa, jos joku sitaatin perusteella kirjasta kiinnostuu.

Liekö sitten Altti Kuusaman vaikutusta, ja sen Petri Ikonenko hän oli Kouvolassa, että uskalsin tarttua tuohon porsliininuken kuvalla varustettuun kirjaan, jonka vielä vuosi sitten epäilin että näinköhän tässä menee ilo ja vapaus taiteen tulkinnasta, jos aletaan nimitellä.

Noin yleensä, en ole varma, onko suurta kysyntää idioottivarmoista analyysivälineistä. Tottumattomissa käsissä ne enemmän johtaa harhaan kuin vie eteenpäin, siis sinne nähtävissä tai koettavissa olevan taiteen antoisampaan kokemiseen. Kulkan juttu silti Kuvastimessa sekoittuu laajempaan tekstien kirjoon, se on sekameteliä jos niin haluaa, mutta minusta se on ok, minun näköistä se, että taidetta ja valokuvaa lähestytään vähän erisuuntaisin kaarroksin, eri puolilta. Jo toinen kuvastimen ja peilin roolia pohtinut sitaatti 2001 antoi aiheen epäillä sen lopullisen totuuden löytämisen mahdollisuutta, ja varmasti kesäkuulle pitää etsiä jotakin vähän ilmavampaa.

Enkä oikeastaan odota, että nyt kaikki kesänäyttelyihin teoksia kokoavat tekisivät jonkinlaisen opillisen siivouksen, kaikki roskat pois jotta tulisi oikeita kokemuksia.

Silti se Kulka-sitaatti antaa yhden vastauksen siihen, miksi muutakin kuin vesipitoista maisemamaalausta korkeaan esittävyyteen ja tuttujen maisemien kuvaukseen pyrkien tarvitaan. Ja voi toisaalta antaa syyn jollekin pällistellä vaikeasti ymmärrettävän teoksen edessäkin, jos kohta on sanottava, että ehkä meikän sivu on niille, joille jo taiteesta on iloa ja ymmärrystä irronnut, jotka on jollakin tavoin asian harrastajia. Peruslinjan paperityöläinen, kyllä hänen on varmaan viisaampi vaan mennä sinne näyttelyyn, tai aloittaa Göstä Serlachiuksen perinteisestä taiteesta, ei ne meikän monessa tapauksessa vähän jännitettä, voi olla näin ja vähän noin, vastakohtaparin teosten teemasta hakeminen yms., ei se tekniikka kaikkiin pure.

Maanantai 3.toukokuuta 2004

4/2011
Nyt kello näyttää 16, Gösta Serlachiuksessa on käyty pihan kahviota myöten, katsottu taas vanhaa taidetta riittävä määrä tälle päivälle. Ei se silti paha ollut siellä uudestaan käydä, vaikka olikin niin että se havittelemani ranskankielinen halpisluettelo oli aikaa sitten loppunut.

Toisaalta se mikä eräällä tavalla jäi päällimmäisenä pyörimään mielessä, oli kokoelman tietyt yhteydet tämän alueen antiin. Selvin oli tietysti se, että Ruovedelle muuttanut Gallen-Kallela taisi näillä kulmilla ollessaan saada tukea Serlachiukselta ja teoksiaan kaupaksi. Mutta muitakin siellä oli, Pekka Halonen, oman albumin kortista tuttu Magnus von Wright, oikeastaan Emil Wikström myös Valkeakoski-linkkeineen. Kun teollisuuspatruunat asuivat Joenniemessä ym. paikoissa, viettivät suuren osan ajastaan kehitellen teollisuutta Mänttään, Valkeakoskelle etc. paikkakunnille, myös taiteilijat tuohon maailmanaikaan uskalsivat asua Helsingin ja kehätien linjan pohjoispuolella, kävivät joskus Keski-Suomesta tai missä asuivat, täältä käsin Pariisissa ja tulivat takaisin, vetivät kahvit ja liköörit liiviin jossakin Helsingin kuppilassa ja suuntasivat hevosen turvan kotia kohti.

Ja jos vaikka Kultakauden huoneen maalausten aiheita kelailee, en muista mahtuiko Edelfeltin Gita eli 13-vuotias Espanjan mustalaistyttö juuri siihen huoneeseen, mutta joka tapauksessa suuri osa niistä töistä kuvasi suomalaista luontoa ja maaseutua, maaseudun ihmisiä.

Tietysti kultakauden taiteilijatkin matkusteli, ei he nyt ihan sellaisia olleet, että ikänsä kotitilalla, peräkammarissa vaan paletit kuntoon ja menoksi, kyllä he tiesivät mitä muut teki Euroopassa, olivat Pekka Halosta myöten ottaneet oppia ja vaikutteita maailmalta taiteeseensa. Mutta sen jälkeen, ei ollut häppee jäädä tai palata kotiseudulle, tai muuttaa tänne Keski-Suomen, Pohjois-Pirkanmaan seudulle ja jatkaa rauhassa kehittelyjään.

Se kuva mikä nyt annetaan, että joo, koska vain Marja-Terttu Kivirinnan ja hänen kollegojensa hesarijutut vaikuttavat apurahoihin, kannattaa asua Helsingissä ja pitää näyttelyt siellä, jotta ehtii kapakoissa huomata mahdolliset byrokraatit ja toimittajat ja mennä iskemään tarinaa heti kun heitä kohdalle osuu, se on kyllä vaan osatotuus, jota jankuttamalla johonkin valitsematta jättämiseen pettyneet taiteilijanalut on tehneet hallaa, siis vahvistaneet sitä kaavamaisuutta.

Tilannetta helpottaisi jos joskus alle 20 vuotta Helsingissä asuneet ja taidetta tuntevat pääsisivät esimerkiksi valtion taiteilija-apurahoja jakamaan, ja myös vaikuttamaan niihin. Tanja Karpela tuskin tekee uusia linjauksia itse, mitä nyt ehkä nuorten kuvataidekouluille voi sympatiaa jakaa, samoin epäilen että savolaisten ja kainuulaisten opetusministeriön virkamiesten osuus taidepuolella on aika vähäinen.

Tai tietysti ylijohtaja Kivistö on käynyt Keski-Suomeen tutustumassa, mutta silti, tämän hetken kaavamaisuus tulee näkyviin, jos syventäytyy siihen mitä sata vuotta sitten on tehty ja mitä niistä on tänne maakuntaan ostettu.

En nyt silti tarkoita sitä, että suomalainen metsäluonto pitäisi uudestaan nostaa samaan aseman kuin 1880-1900. Kalevalaisuus, minusta siihenkin Hannu Väisäsen maalaukset on ihan riittäviä, ne mitä hän on Ranskassa maalannut.

Sunnuntai 4.huhtikuuta 2004

3/2011
Jaana Venkulan taidenäkemyksiä olen nyt lukenut 66 sivua. Melkein tekisi mieli sanoa, että jos itse alkaisin samasta aiheesta valmistella kirjaa, siitä tulisi parempi, monipuolisemmin taiteeseen suhtautuva. Venkula on pitkälti vielä kiinni siinä ensimmäisen vaiheen taiteen ystävän moralismissa, joka on sukua sille Pertunmaan kirjallisuuspiirin tulkinnalle, että jos kirjan päähenkilöt käyttäytyy oikein, kirja myös on hyvä. Jos päähenkilöt on retkuja Henrik Tikkasen tapaan, myös kirja on sitten huono.

Venkula on tieteen tekemisen konsultti, lopputöiden kannustamisen ekspertti ja silleen, mutta vaikuttaa että tämä menee tämä taidekirja sellaisella ministeri Riitta Uosukaisen audiotoriovastaamisen 'oletpa sinä kaunis poika siellä takana' -linjalla, eli että kun kirjoittaja ei ole asiaa ehtinyt läpi miettiä eikä eri ajatuksia sovittaa toisiinsa, lopputulos on vähän kummallista heittelyä.

Esimerkiksi se, että taiteen käyttö terapiassa on Venkulan mielestä turhaa ja häiritsevää, siloin kun taide kuvaa maailman niinkuin se on, se on sitten parasta antia katsojalle. Ja Aristotelesko se jo kaiken sanoi minkä taiteesta voi sanoa, sen jälkeen on vaan sivuhuomautuksia ja kommentteja esitetty, varsinkin kun kirjoittaja itse näyttää olevan lähes ummikko sille, mitä taiteesta on kirjoitettu ja kirjoitetaan, mitä nyt joitakin sitaatteja on sitten valittu kuvittamaan sitä mitä kirjoittaja on jo ensin ehtinyt ajatella.

Tietysti voi olla, että kaunopuheiset vuolaat kärjistykset menee kuin häkä yleisölle, joka ei viitsi aiheesta kirjoitettuja asiallisia kirjoja lukea. Tiede ja taide kohoaa johonkin pyhyyden korvaavalle tasolle, ne on henki ja elämä kun ne ymmärtää Venkulan tavoin.

Se jalat alta vievä taidekokemus oli Venkulalle se, kun hän sai Egyptin matkan maksettua, oli kauimpana mitä on eläissään käynyt ja katsoi jotakin pyramidi-näyttelyä, silloin oivalsi sen yhteyden mitä taiteella ja sitten sillä muulla tekemisellä ja koko toimintatavalla, kulttuurilla on keskenään. Hyvä kun ymmärsi ja jotakin siellä honasi.

Tunnen itseni silti vähän köyhän kansan körttiläiseksi, kun se oma korkeakoulu on ollut lähinnä pari kotikaupunki Tampereen galleriaa, ammattilaisten ja harrastajien näyttelyineen.

Tietysti voi sanoa, että se tietty taiteilijan vilpitön pyrkimys, minkä Venkula mainitsee, ehkä se jollakin tavoin on mukana taidetta tutkaillessani. Mutta en kyllä ymmärrä sitä Venkulan lokerointia, että jos ei ole suoraa suhdetta ympäristöön ja yhteiskuntaan ja katsojan arkitajuntaan, turha sitä on alkaa miettimään, mitä uutta taiteilija on tuonut konkretistisen perinteen värisommitelmiin tai ekspressiivisen maalaustavan ei-esittävään räiskintään.

Samoin sitten ajallisuus, ehkä sen voi musiikissa määritellä, että kuunnellessa se aika on mukana, tai että osa esitystä on ne esiintyjän virheetkin, mitkä cd:ltä ei välity, mutta Venkulan pyrkimys vakuuttaa tyhmä lukijansa, siinä on jotakin samanlaista linjaa kuin Esa Saarisen luentojen halpahintaisimmissa osissa, näytetään missä on se vihollinen ja luovuuden este, ja sitten usutetaan kissat ja koirat sitä estettä ja jäykkyyttä raapimaan, jotta kaikki alkaisi virrata.

Cecilia von Brandenburgin kirja kuvataiteesta työhyvinvoinnin ja tykytoiminnan tukena, eräänlaista kirjoitetaan arvioista jos ei tiedetä eikä tarkkaan ymmärretä -otetta on myös tuossa kirjassa. Ero on vaan siinä, että kirjan alussa ja esittelyssä kerrotaan kyseessä olevan esiselvitys, jossa on mukana paljon yksityisten keskustelujen, sähköpostiviestien ym. kautta saatua materiaalia. Ja sitten kun sitä materiaalia esitellään, se nyt se materiaali kuitenkin saa suunvuoron, kirjoittaja ei viritä rautalankaansa ihan joka mutkaan. Eli aika hyvillä mielin sen sitaatin siitä otan, kunhan vaan vielä muistan ottaa kirjan mukaan.

Jos oikein tässä pinnistän ymmärtäväisyyttäni , niin kai sen voi niin ajatella, että Venkulan kirjan lukijoista osa on tiukasti sitä tieteen latua hiihtäneitä tiukkapipoja, jotka sitten jossakin mutkassa Venkulan kirjan luettuaan uskaltaa poiketa sinne taidenäyttelyyn ilman että tuntevat itsensä sen jälkeen tieteen aatteen pettäjiksi. Tosin siellä näyttelyssä niiden koettavien tunteiden kanssa voi olla vähän, että löytyykö ne heti ensi yrittämällä ne Venkulan kuvaamat mieltä kääntävät tunteet, vai onko tilattava lento Egyptiin. Taidan olla sitä mieltä, että taidenäyttelyissä saa käydä monta kertaa, ennen kuin alkaa sitä omaa tarinaa siellä hahmottaa, löytää juttua niistä kuvista tms. Ja että niin saa ollakin, ei se suoraan kaaliin ole mikään tavoiteltava vaatimus tai taiteen vastaanottamisen ennakkoehto.

Sunnuntai 21.maaliskuuta 2004

2/2011
Taidemuseon Mystiikan portit, se oli suurnäyttely, joka kannatti ehdottomasti katsoa. Ja suurnäyttely siinä mielessä, että Marja-Liisa Linderiltä, Tapani Pennaselta ja ketkä sitä on koonneet, tuollainen vaatii vielä enemmän työtä kuin perulaisen historia-näyttelyn paikalle saaminen. Tai siis siinä muinaisten kulttuurien työstämisessä on aika suuri osuus muiden tekemällä työllä, huolinnat ulkomailla, jopa taustatekstien lähteiden alkuperä, 'omavaraisuusaste', vaikka tietoa koottaisiin suomalaisvoimin, silti latinokulttuurin perusjutut on käännöstä ja tuontitavaraa.

Mystiikka taas, vaikka varmaan useimmissa taideteoksissa jotakin salattua tavoitellaan tai vaikka moni taiteen ystävä on asiasta jotakin ajatellut, silti sekä teosten valitsemisessa että sitten aihepiirin kirjojen kirjoittelussa on tarvetta siihen että näyttelyn kokoajat, näyttelystä kirjoittavat pistävät omia ajatuksiaan ja jäsennyksiään paperille. Tuollaiset näyttelyt tuo esille sen, löytyykö sitä poweria henkilökunnasta vai ei.

Jotenkin tuntui, että teosten määrä oli ehkä suurempi kuin Vieraan katse -näyttelyssä. Ja tavallaan aihepiirin käsittelyssä oli tiettyä vapauksien ottamista jossakin reuna-alueella, mutta en nyt ainakaan noin lonkalta keksi, mitä siihen olisi lisää kaivattu. Ja se myös oli onnistunut, kun kristillistä perinnettä esiteltiin perinteiden joukossa, mutta ei menty väittämään että tämä ortodoksisuus tai Jeesuksen armoteot ne on suurimpia mysteerioita. Samoin pimeyden valtakunnat jos niin saa sanoa, mitään satanismin yleiskuvausta siellä ei ollut.

Kassalla jäin kuulostelemaan, että miten ne kerrokset nyt meni, Taivas = 2.kerros, Maa = pohjakerros, Ihminen = katutaso, eikö tässä manalan kerrosta olekaan... Pimeyden kuvausta Palsan kanssa tai ilman, tavallaan räväkämpääkin olisi löytynyt kuin Alpo Jaakolan pohjimmiltaan aika kiltit toteemihahmot tai Simbergin peruskuvasto. Vaan aika äkkiä se olisi laiva keikahtanut siihen asentoon, että mystiikan ja henkisyyden etsiskelyn sijasta katsojat odottaisivat, että joko nyt, joko nyt tulee se lehtijutun kova juttu eteen, joko on joku hirsipuumetsä edessä. Eli kokonaisuus toimi paremmin noin.

AI oli liikenteessä myös, mukana esittelemässä jonkin taidelaitoksen väelle näyttelyä. Sitä ihmettelin, että narikan vieressä oli esillä vieraskirja, johon henkilökunta pyydysti arvovieraiden nimikirjoituksia ja joutui aprikoimaan, miten pitää se kirja taidemuseotoiminnan rahoittavien veroja ja pääsymaksuja maksavien ihmisten karvaisten käsien ulottumattomissa. Minua tuollainen jakomielinen esittäminen ja 'herrojen lipominen' ei oikein innosta, enkä ole varma että se olisi Viirilänkään peruja. Jos tapana olisi yhteistyökumppaneiden käynnistä vieraskirjamerkintöjä kysellä, voisivat ottaa kirjan esiin lipputoimiston hyllystä ja palauttaa sen sinne kun nimet on kirjoissa, tuollaista läpinäkyvää teatteria siihen ei tarvittaisi.

On myös museoita, joilla on varallisuutta paperitavaroille ja vanhojen vieraskirjojen säilytykselle, vaikka se ei museon päätoimialaa olekaan.

Sunnuntai 2004-02-08

1/2011
Unkarilainen ilta, kokonaisuutena se oli varsin mukavaa pr:ää unkarilaisen musiikin puolesta. Myös kapellimestari näyttää olevan unkarilainen, joskin Tibor Bogányi on asunut 15 vuotta Suomessa, syntynyt 1975. Ja hänen tuttunsa ellei peräti avokkaansa istui meikän vieressä konsertin ajan, seuraava henkilö taisi olla Sinfoniettan energinen toiminnanjohtaja kera miehensä tai miesystävänsä.

Ohjelma alkoi ranskalaisen säveltäjän Charles Gounodin Pienellä sinfonialla eli 'Petite Symphonie'. Jostakin syystä useamman kerran Kymi Sinfonietan konsertissa on tullut tunne, että ensimmäiset vedot on jotakin kevyttä toritaidetta. Niin myös eilen, mutta koska Gounodin teos näyttää ohjelman mukaan kestäneen näyttämön uudelleen järjestelyyn eli flyygelin etualalle siirtoon asti, on ehdottomasti myönnettävä, että teos siirtyi toripuolelta oikeaksi musiikiksi ennen loppua, varmaan jo ennen puoliväliä. Siis siinä tuli ehdottomasti esille muitakin fiilinkejä kuin se pakollinen hyppely kukkakedolla tivolihevosen vieressä.

Mozartin Pianokonsertto nro 27, en tiedä kuinka unkarilainen se on, mutta alkuvaiheessaan se vei täydellisesti mukaansa, että joo, tämä on sitä klassisen musiikin ruisleipää. Raija Kerpon piano-osuuksissakaan ei ole valittamista, hennot kuljetukset ja vauhdit sujui varmaotteisesti. Jos piano oli tauolla, Kerppo tanssi ylävartalotanssia, huojui musiikin mukana.

Ohjelmalehtisen mukaan konserton osat ovat Allegro, Larghetto, Allegro. Mikä ei tietenkään tarkoita, että samaan tapaan soitetut osat olisivat sisällöltään samanlaisia, mutta jotenkin se oma innostus alkoi loppuosuudessa laskea. Mietin onko Mozart satsannut kaikki parhaat ideansa tässä konsertossa alkupuolelle, jättänyt laimennettuja uudelleenlämmittelyjä loppuun. Toinen mahdollisuus on, että kahvihammasta alkoi pakottaa, sitä se vaan oli.

Yhtä kaikki, Kerpon esiintyminen oli miellyttävää katsottavaa, eikä voinut välttyä siltäkään ajatukselta, että entäs jos pääsis jossakin kuuntelemaan ja katselemaan lady XX:n soitantoa.

Väliajan jälkeen ensin oli Leo Weinerin Divertimento nro II. Siinä melkein systeemit oli toisinpäin kuin Mozartin viimeisimpiin sävellystöihin kuuluneessa konsertossa, eli teos senkun parani loppua kohti. Kolmas osa onkin nimitetty Valituslauluksi ja viimeinen osa Sikopaimenen lauluksi, ne istuivat meikän kaltaiselle mollimiehelle.

Zoltán Kodályn musiikkiakatemian diplomityö Kesäilta, kyllä se oli varsin asiallinen päätös konsertille.

Myös Kymenhovia puolustanut kulttuuritoimittaja oli paikalla, jonotti väliajalla kahvia meikän jäljessä.

Perjantai 2004-01-23

12/2010
Tyrkyllä Sitaatti-palstalle on pätkä, jossa Pekka Halonen aika rankasti roimii Pariisin elämää. Tavallaan kunnioitan ranskalaista taidetta, olen siitä kiinnostunut, ja voi myös olla, että Edelfeltille, Aki Kaurismäelle ym. ranskalaisesta kulttuurista on irronnut sellaista jujua, jolla vähän kolho ja kylmä pohjoismaalaisuus on saatettu kiinnostusta herättävään muotoon. Tämän suuntaista ajatusta oli eilisessä Susanna Mälkin ja kumppaneiden ohjelmassa Sibeliuksen Pohjolan tyttäret - vai mikä opus 29, sen ruodinnassa, tosin siinä taisi olla niin päin, että suomalainen taide, Ranskassa vaikuttaneiden suomalaistaiteilijoiden taide sai siellä ymmärrystä 1890 - 1920 välillä.

Jos joku ottaa sitaattini tuosta vaan, että hei se vastustaa ranskalaisuutta ja sen kulttuuria, vähän väärin se menee. Mutta meikän mielestä sitaatissa pitää olla vähän ytyä, ja tavallaan Pariisissa kirjoitetun kirjeen kärki tai ydin, minusta se on siinä, että kansallista taidetta ei oikein voi luoda, ellei vähän ryhdistäydy, arvosta omia tekemisiään, pariisilaisuutta jäljittelemällä ei maatalon pojalle oikein sitä aitoa juttua kerry plakkariin.

Tiistai 2003-12-30

11/2010
Näyttelytila itsessään on liian isoa numeroa kuten on Kouvolankin. Se vaan että kun kaikki on samassa tai lähes samassa tasossa ja lähes huoneen mallisesti, Kuusankosken tila on helpommin lähestyttävä ja jäsentyvä. Eli pienen taiteilijaryhmän on helpompi saada asiallinen näyttely pystyyn Kuusankoskelle kuin Kouvolaan.

Yleisesti sanottuna silti, niin Kuusankosken kuin Kouvolan laitokset edustaa ylimitoitettua 'kulttuuri on paljon pystytettyjä seiniä' -ideologiaa.

Onneksi Kuusankosken teatteri, pääasiassa harrastajista koostuva porukka uskaltaa mennä liian prameaan ja isoon tilaan tekemään sitä juttua kuin ei mitään. Vaikka ne niskatuelliset luxuspenkit, 200 istuinpaikkaa vai enemmän, vaikka ne tavallaan on pompöösiä touhua jossa ei ole paljoa järkeä, se on silti, että kun ne nyt kerran on rakennettu ja pystytetty, todennäköisesti sekä konserttien soittajat että teatterin tekijät voi liittää ne seinät sellaiseen, että hei, nyt tehdään täällä tätä, ehkä tätä sittenkin arvostetaan.

Sinänsä näytelmä olisi sopinut Joensuun yliopiston ylioppilaskunnan Lyyran teatteritilaan paljon paremmin. Mutta kun äänentoisto pelasi, etäisyydet katsojan ja näyttelijän välillä ei sittenkään olleet kovin kummoiset, niin mikäs siinä.

Kun meikä katsojana sitten tulee valmiin pöydän ääreen, niin ainakin eilen tuli tunne, että eiköhän näillä korkeuksilla kulttuurin suhteen toimeen tule, kun on Kouvolan päälle Kuusankosken ja Myllykosken tarjonta.

Sunnuntai 2003-11-02

10/2010
Pitää sanoa, että vaikka Kusti Vuorisen tämänhetkinen näyttely Rajatilassa melkein kiusallisen paljon muistuttaa 'ite tehty elämä' -projektin töitä, silti hänen suuntansa myös kuvataiteessa on kohti ammattitason jälkeä ja ideointia. Minusta hänen edellisestä näyttelystään oli vaikea saada oikein mitään irti, se oli jatsimiehen improvisointia alueella johon hän ei ollut kovin perusteellisesti ehtinyt perehtyä.

Tällä kertaa taas, minusta näyttelyn teosten ideoiden määrä oli rittävä. Samoin osa toteutuksista oli kelvollisia, jopa Legoland, osa niistä maalauksista. Kokonaisuus jäi silti vähän laaja-alaisesti kauhovaksi, veistospoika, joka muistutti liikaa Mältinrannassa lasipinon päällä seisonutta poikaa, ehkä se puuosastokin kokonaisuutena, kai se keinometsän ideaa tai metsää esitti, joutsenineen ja haukkoineen, aurinko, kuu ja tähti päälle siihen. Ja alakerta, kai sitä saa omia käsityötuotteitaan samalla buukata jos niin katsoo, rumpupatteria siis. Mutta ei tämä kokonaisuutena jaksanut nousta sellaiseksi, että olisin kuvan napannut.

Arvosteleminen sinänsä, Kouvolan sanomien musiikkiarvostelu perjantain konsertista, ei se mennyt ihan samaan linjaan mitä meikän korva ja tunnelma sanoi. Eniten eroa syntyi alun Carmen-mukaelmista, jotka virkistivät lehtikriitikkoa kummasti, meikää eivät. Silti kriitikko tunsi vähän sävellysten historiaa, säveltäjistä kirjoitettua sekä varmaan oli kuunnellut joitakin tulkintoja teoksista, se oli muistutus siitä, että meikän joka paikan höylän ei kannata kyllä julkistaa musiikkikritiikkejä edes Kuvastimen alakaneettina. Mutta itse konserteista kiinnostuminen, siinä ei ole häpeämistä.

Sunnuntai 2003-10-26

9/2010
Eilinen porilaisen Anja Hiilesmaan maisemakuvien näyttely Kuusankosken kirjaston näyttelytilassa, tekninen taito oli kelvollista harrastajanäyttelyyn, mutta kun 19 kuvaa oli sitten se koko repertuaari ilman mitään kokoavaa ajatusta, ei se oikein kokonaisuutena mielialaa nostanut. Ehkä se taso jollakin tavoin parhaiten piti galaksiosastossa, Uni Marsista tai Levoton meri, varjojen kanssa tai ilman. Ihmiskuvaus ei oikein vaikuttanut, ehkä se satulinjakin jäi yritykseksi kopioida kuvakirjojen ideoita isommassa koossa.

Toisaalta määrällinen puoli taitaa olla kunnossa täälläkin, kun ottaa kierrokseen Kouvolan, Kuusankosken, Elimäen, vähän viikonlopun taidematkoja päälle.

Torstai 11.syyskuuta 2003

8/2010
Takaosassa sitten oli Risto Suomen töitä. Ei kai niistä mitään pahaa voi sanoa, pelkistetyt vähän kirkuvat väripinnat, jänis tai nainen kuvaan, mutta ei ne oikeastaan olleet Salmela-tyyliä, pikemminkin Palmu-tyyliä. Siis sellaista, mikä ehkä sai Hesarin kriitikon varoittamaan Salmelandian vaaroista. Koko Salmelan touhu, sen varassahan se pyörii, että taiteilijat tuo sen sisällön ja ytimen siihen näyttelyyn, oheisjutut voi pyöriä ja toimia edes nollatuloksella vaan niin kauan kuin itse perustuote on kunnossa.

On tietysti mahdollista, että Salmelassa käy lomallaan myös sellaista väkeä, jolle Risto Suomen selkeys oli suurin valopilkku koko näyttelyssä, vaikea sanoa. Ja itse Suomi, sympaattiseltahan hän vaikutti jossakin televisio-ohjelmassa, ei se maailman saastumista tai väkivaltaa lisää, jos ihmiset hänen taulujaan ostelee ja seinillään katselee. En silti koe itse kauheasti niistä saaneeni.

Lauantai 2.elokuuta 2003

7/2010
Keikka Joensuun luterilaiseen kirkkoon, kera viiden euron ohjelman, se oli ok kun otetaan huomioon miten pitkään on jo Beatrice da Costan huippuohjelmistosta, klassisen laidan konserteista. Ja myös että kyllä kai tuohon kirkkoon oli asiallista tutustua tämän reilun 9 kuukauden aikana.

Vaan jos itse kirkosta sanon mielipiteen, siinä on omalla tavallaan mukana myös ne karjalaisuuden puolet, joista en pidä. Siis ylitsepursuavuus, liioittelu, toisaalta formalistinen tavanomaisuus, ehkä kirkossa ripaus japanismia, mutta sellaista rauhallista tasaisuutta, körttiläistä nöyryyttä siellä ei ole.

Ehkä se parvella vielä korostui, ne ornamenttien runsaudet, Kalevala-korua muistuttava urkujen valeovi vai mikä, vähän kömpelöt sinisten ja ruskeiden yhdistelmät, ikään kuin teknomaalit olisi juuri saatu käyttöön ennen maalauksen aloittamista.

Voihan se olla että siellä alakerrassa pystyisikin jonkinlaista hiljentymistä harrastamaan, jos tyytyisi katselemaan kai punaiseen puettua tyyliteltyä ristiinnaulittua. Ja varmaan se kirkon asian ajaa, toisaalta jos sitä vertaa Mäntyharjun kirkkoon, melkein se vaikutti samankokoiselta. Ehkä Joensuussa ei koskaan ole kovin paljon väkeä kirkossa, tai loput tulee Rantakylään. Ja kyllähän ne paikat nyt tietenkin yhteen klassiseen konserttiin riittivät.

Sitten se Rebekka Sunisen koloratuurisopraano, Mikko Järviluodon bassobaritoni, Elina Laakson piano ja urut, eihän niissä mitään vikaa ollut. Ja onneksi Tampereen suunnalla vaikuttavan Sunisen koloratuurisopraanon skaalojen vierittely vaihtui välillä jyhkeämpään, niin että ei niihin minulle tuntemattomiinkaan ohjelmiin ehtinyt pitkästyä.

Järviluodon bassobaritoni tuntui keski- ja ylärekisterissä jotenkin varsin hyvin soivan kirkkoympäristössä, erityisesti se urkuparvelta laulettu W.A. Mozartin 'In diesen heiligen Hallen', mikä oli Taikahuilusta.

Ehkä pitää pyrkiä siihen, että Kouvolassa on valuuttaa myös aikuisten konserttilinjaan, eikä vaan konservatoriokonsertteihin, vaan katsellaan.

Sunnuntai 20.heinäkuuta 2003

6/2010
Tämä ei nyt silti ole sitä tämä juttu, että joo Tapani Pennanen tai Tapio Suominen pakkolomalle, taidemuseoiden töihin valistuneita taiteen kuluttajia eli viisikymppisiä toimiston tyttöjä tai taideopiskelijoita, mitkä molemmat ovat suuria ryhmiä galleriayleisöstä. Se vaan että ei ole olemassa mitään yhtä Graalin maljaa tai viisasten kiveä, jonka taidealan maisteritutkinto tai edes väitöskirja sellaisenaan avaisi. Se taide vaan on, sitä on otettava vastaan, sille on asetuttava alttiiksi, ja siitä voi hyvässä lykyssä löytää sellaista, mikä saa itsessä ajatuksia liikkeelle. Ja jos se saa niitä tarpeeksi paljon, jos kyse on seurannassa olevasta näyttelystä, ja jos edes utuisena on tunne, että niitä ajatuksia voi välittää muutamalla sanalla ja yhdellä kuvalla muille, se on sitten * * * * ja sillä sipuli, tai peräti * * * * *.

Kuvastin, välillä on tainnut tuntua, että sekin on vähän, parempi jos määrittäjä vaihtaa maakuntaa arvostelun jälkeen. Silti, luulen myös että kun arvosteluja kertyy koko ajan lisää, voi käydä niin, että sivuilla säännöllisesti käyvät jossakin määrin ymmärtävät lauseiden logiikkaa. Kaikki eivät ehkä edes lue niitä, he katsovat vain jotakin omaa juttuaan, joko tietyn paikan näyttelyä, tiettyä paikan tai taiteilijan www-osoitetta tai sitten uteliaisuudesta tsekkaavat valmista sitaattia. Mikä on, että jokainen kävijä on oikeassa, ei se koko sivusto varmaan sellaisenaan aukea paljon kenellekään.

Toisaalta se voi jotakin ajatustoimintaa herättää sekä mahdollisissa taiteilijoissa että 'kuluttajissa'. Ja se jokin, se voi olla tavallaan täysin irrallaan siitä mitä itse olen ajatellut, voi olla myös että joku haluaa mennä tasan toiseen suuntaan mitä sivuilla arvostetaan. Jostakin syystä silti uskon, että tuollainenkin voi olla syy jatkaa sivujen pitoa.

Vaikutusvalta ja arvostus, ei varmaan kymmeneen vuoteen tule sellaista kulttuuriohjelmaa, joka ilkeäisi mainita sivujen olemassaolosta. Samoin tuskin kukaan taiteilija voi käyttää meriittinä sitä, että hänen näyttelynsä on saanut hyvän arvion Kuvastimessa. Mutta tuon jälkeenkin vielä on niin, että taidealalla on liian vähän itse teosten, näyttelyn sisältöjen käsittelyä, se on se näyttelyluettelo ja sitten että toivotaan paikallisesta lehdestä jonkun tulevan, mieluummin taideasioista kirjoittava eikä se buukausjuttuja tekevä kesätoimittaja, mikä sekin on tyhjää parempi, ehkä vielä viiden minuutin puffi radioon jos hyvin käy.

Verkkomaailma, varmasti X:n suosimalla harrastajakuvaajien sivustolla on enemmän kävijöitä. Ja varmaan siellä on paljon ideoita niissä kuvissa. Ne kuvat on silti vähän eri asiaa, haetaan hauskoja sattumuksia ja teknisesti näppäriä otoksia sieltä ja täältäkin. Ne voivat olla monessa tapauksessa parempia kuin esimerkiksi meikän ottamat, jos kohta voi olla myös että tuosta harrastajavalokuvaajien lössistä ei sen paremmin tule Fennica- tai Fotofinlandia-voittajaa, se vaan että he ottaa kuvia siitä mikä nyt huvittaa tai mikä tuntuu että nyt se on in.

Edellinen tietysti viittaa siihen, että taidan pätkän verran uskoa Sari Karttusen sitaattiini siitä, että kuvataiteilijat oikeasti pohtii jotakin perusjuttuja, heille ei ole oikeastaan etukäteen piirrettyä rajaa sille, mitä voi esittää kuvassa.

Harrastaja ottaa nopeasti ja paljon, jokaisella on se tuhat tai viisituhatta ruutua arkistossa, mutta erityistä näkemyksen kirkastumista ne ruudut ei ehkä sisällä, senkun vaan jäljittellään mainoksissa nähtyä.

Oma kuvaamiseni, voi olla että 37 ruudusta 35 tai 36 on sitä mitä muillakin harrastajakuvaajilla. Ja ne kaksi viimeistä, ei ole takeita siitä että niillä voittaisin Fotofinlandian tai tulisin muuten kuuluisaksi. Taidan kuitenkin kokea, että niiden kautta jollakin tavoin olen jakamassa sitä tehtävää, mitä taiteilijat tekee. Ei niin että olisin täyttä vauhtia hartiavoimin kiskomassa omaa venettä ammattitaiteilijoiden rinnalle, vaan että kun menen näyttelyyn, menen vähän kuin jakamaan heidän löydöksiään, olen valmiiksi kiinnostunut heidän visuaalisen maailman jäsentämistavoistaan.

Joskus omalla kuvalla ja näyttelykuvalla on suora yhteys. Jos näyttely on teemasta, jota olen itse yrittänyt lähestyä haparoiden, jos siitä on asetettu esille selvä ja napakka, suoraan suoneen tai muuten suoraan kolahtava juttu, se voi pärähtää helpommin sinne neljään viiteen tähteen, oli se oma yritys sitten vaikka rojukuviin jäänyt epäonnistuminen tai arkilinjan yritystä vaan. Kirvesmies on kiinnostunut puutöistä, autoasentaja menee autonäyttelyyn ja ostaa trasselia huoltoasemalta, mehupurkin kyljestä leikatulla diakehystä hieman isommalla läpyskällä sekä kameralla maailmaa pällistelevä voi olla kiinnostunut esillä olevista teoksista, vaikka omien töiden taso ei olisi samaa.

Juhannusaatto perjantai 20.kesäkuuta 2003

5/2010
Taidepläjäykset Rajatilassa ja Nykyajassa, en tiedä, toisaalta ne ei olleet pahojakaan, ja toisaalta myös yhden työn eli Rajatilan WC-installaation sanoisin jopa ymmärtäneeni. Nykyaika, Teknisen korkeakoulun tyypin Kari Elorannan kuvat, virheettömiä kuvia, paljon tärkeää asiaa ja silleen, vaan minulle jäi silti epämääräinen kuva niistä. Itse kuvien aiheet, valkoinen mies oli siisti auttaja, mustat nuoli kupin pohjia. Maiseman kuivuutta ja muuta oli kuvattu, mutta minusta se sapluuna oli aika paljon sellainen, 'miten kehitysyhteistyö tulee nähdä' -juttua. Ts. se ei oikein aurannut uusia uria.

Yksi asia on, että näyttelyn pohjana olevista kuvista kaikkiaan, tai niistä mitä oli kirjaan valittu, niistä olisi saanut myös toimivan näyttelyn. Esteettiseltä linjalta valiten, kuvat olisi vaihtuneet aika suurelta osin, joka toinen kuva uusiksi. Ja ihmisnäkökulmaakin olisi tietysti mahtunut, mutta nyt se homma jäi vähän sellaiseen ylimalkaisesti kuvatun lehtikuvalinjan suuntaan. Jos Suomen kuvalehdessä olisi käytetty noita seinäkuvia tai niistä keskimäärin valittuja juttuja, ei se olisi vuoden reportaasiksi noussut.

Parempia ne varmaan oli kuin jos minä olisin ollut kuvia ottamassa. Toisaalta jos vertaa vaikka I.K. Inhan kuviin, kyllä se ihmisen lähelle pääsy, ihmisten ihmisarvoiseksi ja itsetietoiseksi kuvassa nousu olisi vaatinut enemmän kuin kiireinen TKK-dosentti ehti niihin ihmiskuviinsa kerätä. Voi tietysti olla, että mustan ihmisen kuvauksesta mulla on mielessä lähinnä Henry Cartier-Bresson tai sitten lavasteleva olympiakuvaaja Annie Leibovitz, ei muut kehy-työntekijät tai lähetyssaarnaajat.

Toisaalta se meikän lyhyyteen turvautunut arvio ja suora linkki itse Elorannan sivuille, ei se homma nyt siihen Kuvastimen arvioon kaadu.

Maanantai 12.toukokuuta 2003

4/2010
Eilinen taidepläläys eli Nobuyoshi Araki Japanista ja Kalle Lehtomäki Tampereelta, vähän se jätti sanoisko ristiriitaisiin tunnelmiin. Kai 1940 syntynyt vai mitä se Araki oli, kyllä sitä kuvaa löytyi, reilut tuhat lähes kymppikuvaa, max 12 x 18 kera pornoaiheen alakerrassa, suuremmat vedokset, värikkäät kukkakuvat yläkerrassa, aika pläjäys se oli. Ja siinä sitten oli se lievästi sympaattinenkin piirre, että hän kuvaa kotikaupunkiaan Tokiota eniten.

Toisaalta jos ajatellaan jotakin Cartier-Bressonia tai Andre Kerteszia, voi tietysti olla optimistinen, että kymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä joku vähemmän touhukas kantaa päävastuun kuvien valinnasta, Arakin valtavasta tuotannosta siilautuu parhaat, lopputulemana kelvollisia näyttelyjä.

Eilinen, se oli vähän kuin moni muukin näyttely, siis kolme tähteä, mutta tiukempaa seulaa kuvien valinnassa käyttäen, kuvien kokonaismäärää vähentäen, olisi voinut olla mahiksia meikän asteikolla neljään tähteen.

Seksuaalisuus, en tiedä olenko nyt erityisen seksikielteinen ihminen. Mutta minusta niistä kuvista suuri osa meni osastoon, että myydään länsimaille idän erotiikkaa ja pornoa, mutta laitetaan sekaan vähän muuta tavaraa, jotta kävisi taiteesta. Esimerkiksi pilluun eli emättimeen tai sinne päin erinäisiä esineitä muovisesta liskosta kukkiin, näitä esineitä paikalleen työntelemällä ja sitten kuvaamalla, en oikein ole varma, että onko kyseessä uusi idea, tai että onko taide hypännyt tärkeän merkkipaalun yli, kun näin on keksitty toimia.

Samoin sitten suihinotto, ja vielä niin että ladyllä on enemmän velvollisuutta kuin iloa tai pilkettä ilmeessään, en tiedä sitäkään, minusta se kuvaa vaan Tokion punaisten lyhtyjen alueen arkipäivää, mutta ei tuo mitään erityistä elämänilon kätkettyä lähdettä esille. Tai voi tuoda tietysti niille, jotka ei siedä seksistä kirjoitettua tai puhuttua, eivät ole koskaan katsoneet minkäänlaista pornoa, mutta voivat taiteen verhon kanssa sitten hiukan tirkistellä.

Arakin vaimo ja kissa, mikäs siinä, tavallaan voin odotella kaikessa rauhassa, että miten Tesoman valloittaja mäyräkoira Ake onnistuu poseerauksessaan. Ja sen kissan kuvaamisesta ei voi erityistä närkästystä tuntea, se on Arakin elämää sekin, tuskin on eläinsuojelujärjestöissä nostanut myrskyä se asia. Ja kuvatkin, ei ehkä häikäiseviä, mutta sympaattinen lisähän se oli siellä.

Vaimo sitten, 42-vuotiaana kuollut lady, kai vuonna 1992 tai jotakin, siis että Araki itse oli 10-20 vuotta vanhempi. Ei siinä ikäerossa itsessään ole sitä ongelmaa. Mutta pieni ongelma on siinä, että Araki ihaili sekä kamerallaan että muuten varsin alusta loppuun ja kiireestä kantapäähän sitä vaimoaan. Materiaalista ei käynyt ilmi, että minkä alan ihminen se lady oli, ei myöskään että lady olisi hahmottanut omalla kamerallaan maailmaa, ottanut esimerkiksi Arakista kuvia.

Ts. mulla on epäilys, että kun kuuluisa kuvaaja kuvaa kaikista mahdollisista kulmista ehkä uutta läheistä ihmistä, ja lähettää kaiken mahdollisen kuvamateriaalin maailmalle, ja kun tuo kuvaaja muutenkin on jo aikuisikäinen, jollakin tavoin en näe, että se vaimon syöpään kuoleminen olisi ihan erillään tästä yleistilanteesta. Ladyn kyky pitää itsensä eheänä, tuntea olevansa psyykkisesti ja fyysisesti hyvässä ja turvatussa asemassa, omaa maailman jäsentämistapaa ja omaa aluetta säilyttäen, minusta siinä on vähän pientä ongelmaa. Ja se ongelma ei ole suoraan ikä tai se että mies on ottanut kuvia. Vaan myös se, että mies pyrkii ottamaan kuvia sekä pillusta että päästä, edestä ja takaa, ja vaimo ei pysty pätkääkään kontrolloimaan, että jääkö mitään hänelle itselle tai vain perheen omaan käyttöön.

Tietysti joku Lauri Erikssonin kirjan kalua kädessään pitävä jätkä, se vähän muuttuu kesymmäksi Arakin porno-osaston jälkeen. Mutta silti, totta kai suoraan Hollywood-kaavalla ja kuvakulmilla seksin kuvaus on yksipuolista sekin. Ja jos siihen naisten ja miesten kuvaukseen sitten sekoittaa vaan arkisuutta, se ei tietenkään säväytä ketään. Mutta silti jotenkin odottaisin, että taiteilijat ja kuvaajat vaan tyylitajuaan ja sävyjä etsisi vähemmästä, ei vaan yrittäisi räjäyttää pankkia kuvaamalla tärkeimmät kuvansa suoraan vaginasta tai sinne päin.

Arakin kukkakuvat, minusta ne oli ok, joskin olisin toivonut että rupsahtaneiden kukkien kokoelmaa myös olisi ollut enemmän mukana, ne oli ehkä vähän liian lähellä kukkakaupan mainoksia.

Kalle Lehtomäki sitten, se oli toisesta maailmasta. Ja samat sanat voi sanoa siitäkin, siis että liian sekalaista seurakuntaa retrospektiiviin, ei siitä oikein enää erottanut sitä punaista lankaa. Käyty oli Lapissa ja Italiassa vai miten se meni, paljon Tampereen kuvia, mutta en oikein ehtinyt syttyä hänen taiteelleen. Paljon niissä oli hyvin tehtyjä, mutta vanhat asetelmat esimerkiksi, ne oli sitä miten silloin kuului tehdä, ei sellaista mikä sykähdyttäisi vielä 50-60 vuotta myöhemmin.

Toisaalta voi olla että tuollainen nostaa esiin tärkeitäkin puolia taiteilijoissa, kuin myös nostaa esiin 'suurten nimien' sekaan arkipäivän työläisiä. Jos Taidekeskus Salmelan Martta Kuusi vai mikä hänen nimensä oli, jos hän kelpaa Ateneumiin retrospektiivistä pitämään, ehkä paikallisesti vaikuttaneen taiteilijan 'nosto' Tampereen taidemuseolla on myös sitä, että tuo taiteilija voidaan ehkä saada valtakunnan tason taiteilijoiden listaan sellaiseksi, että joo, myös hän on taiteilijana toiminut.

Pääsiäismaanantai 21.huhtikuuta 2003

3/2010
Nyt on sitten tehty yksi keikka keskustaan, katsottu Heinäveden luostarin Arkkimandriitta Arsenin näyttely Avantissa. Joka tapauksessa se oli kiinnostava kahden asian lähentämisjuttu, siis maallisen taiteen yleisesti hyväksytyn linjan, ja sitten varmaan tuhannen vuoden takaa alkaneen ortodoksisen kirkkotaiteen tai pikemminkin ikonitaiteen perinteen. Lopputulos, en oikein osaa sanoa, oliko se minun näkökulmasta nyt neljän vai kolmen tähden juttu, mutta katsomisen arvoinen joka tapauksessa.

Ikonit, niistä osa jätti jossakin määrin kylmäksi. Kolme neljä siellä oli ehkä sellaista, jotka välitti jotakin, joko yleistä rakkauden sanomaa tai sitten jotakin kristillistä henkeä. Ja sen lisäksi ne tietenkin välittivät näkökulmaa ikonitaiteeseen, johon en ole juuri pätkääkään tutustunut.

Minusta ne Vapriikin vanhat suomalaisen kirkkotaiteen puuveistokset, omalla tavallaan ne Pietá-teemaa toi paremmin ymmärrettäväksi. En tietenkään voi kieltää, etteikö ryppyotsainen pieni aikuinen Jeesus Marian sylissä olisi ollut kaikkien ikonitaiteen perinteiden mukaista, pappismunkki Arsen tietää ne kuviot tarkemmin kuin minä. Mutta se vaan, että oikein minun sieluun asti ne ei aina välittyneet ne tarinat noin kerrottuna, pikemminkin oli selvä keinotekoisuuden tuntu.

Toisaalta tummahuivinen suomalaislady, keltaisen ja tumman sekoitus, minusta siinä oli vilpitöntä hartautta siinä työssä. Ehkä se oli enemmän jonkinlaisen uskonnollisen jutun kiteytys kuin uusia uria aukova taideteos, mutta omalla tavallaan se oli sellaista minkä luterilais-körttiläisperinteeseen jossakin määrin tutustunutkin tyyppi ymmärtää, ei mitään ortodoksista salamerkkijuttua.

Naiskuvat, jollakin tavoin vaikka ei ollutkaan tiedossa, oliko Arsenin mallit olleet paljaana vai kevyesti vaatetettuna, ja vaikka on pitkä maalaustaiteen ja kuvanveiston perinne että kuosia ja leninkejä ei ole kuvassa, kuin myös että kyseessä oli lähinnä kauluksen puuttuminen niissä maallisissa kuvissa, ne ei olleet mitään kokovartalokuvia, silti tuli mieleen, että tuokin linja on oikeastaan maallisempaa kuin mitä meikä tai ehkä moni muu kuvittelee munkkien luostareissa piirtelevän tai maalailevan.

Edellinen ei kyllä sitä tarkoita, että meikä epäilisi Arsenin nyt esillä olleilla töillä vaikeuttavan taivaaseen pääsyään tai pyhien yhteyteen rukouksessa pääsyä. Ehkä ne kuitenkin oli pieni muistutus siitä, että myös munkeilla on tähän aistiseen ja monin tavoin harhaiseen maailmaan jokin suhde, joka ei ehkä ole niin paljon poikkeava, kuin monta kertaa kuvitellaan.

Lauantai 1.maaliskuuta 2003

2/2010
Pitää sanoa, että vaikka vähän ärsyttikin kun en saanut alennusta kaupungin tarjonnasta taidemuseon osalta, kun ei ole sijaisella sitä korttia, vaan muuten, kyllä museosta löytyi 4,20 euron edestä katsottavaa. Tuttuja, yllätyksettömiähän ne Kuntsin kokoelman työt Vaasan suuunnalta oli, mutta eihän tuttuuden elämyksissäkään mitään pahaa ole. Yksi teos oli ennen nähty Hämeenlinnan Pop-taiteen näyttelyssä, Eero Hiirosen lusikka-avaruusjuttu, samoin tietysti Kimmo Kaivannon 'Kun meri kuolee', onhan sitä nähty, en muista että oliko nyt esillä ollut grafiikan lehti vai maalaus.

Yhtä kaikki, kun Taidemuseon jälkeen kävin katsomassa 'päivän näyttelyä' PT-talossa, siinä taas näki toritaiteen ja vakavamman visuaalisen etsinnän eron. Jollakin taidekauppiaalla joskus oli mainoslauseena vain hyvää taidetta, varmaan se koski PT-talonkin kulkukauppiaan yhden päivän näyttelyä, kaikki oli kohdallaan, valovaikutelmat kohdassa 100 prossaa ja vähän yli, on niin kaunista että silmiin koskee. Vaan ei mitään etsintää, pohdintaa, ne on kaikki valmiita, kiillotettuja näkemyksiä. Jos sellaiseen iskee kiinni vaikka 600 euroa, ei välttämättä ole odotettavissa sijoitukselle korkoa, joskin sisustamisessa yleensä, onhan sitä junttimaisempaakin tapaa sisustaa kuin asetella maalauksia seinälle. Ja sisustusmielessä, kyllä siellä pari työtä oli, tai ehkä yksi, jota vähän katselin, että tietyssä pienessä tilassa, hillittyä ruskeaa ja siistit kehykset, eihän se nyt paha olisi. Vaan en usko että tulen koskaan torilinjalta mitään ostamaan, vaikka bernhardilaiskoirat kantaisi viinilekkeriään lumimyrskyn kourissa painiskelevien ihmisten iloksi, kaikki olisi moneen kertaan siilattua. Siinä kuvailmaisussa sinänsä, onhan siinä ehkä jotakin juuria suomalaisen ihannemaiseman kultakaudella luoneiden tyyppien kuten Järnefeltin töihin. Paitsi että tuskin PT-talossa oli yhtään työtä, jonka arvostettu taiteilija päästäisi liikenteeseen.

Se meikän epämääräisen vihjaileva arvio Lukinin vai kenen töistä, että maisemia siten kuin harrastelija haluaisi maalata mutta ei osaa mutta ammattilainen osaisi mutta ei halua, sekin ristiriita on omalla tavallaan olemassa, ei vaan yhden jätkän tarkoituksellista herjailua. Toinen asian on se, että meikä on ottanut täällä Joensuussa enemmän männikkökuvia kuin aikoihin, Virroillakin annoin jo periksi että maisema on siellä se juttu, tietyn eron se paikkakuntakin voi tehdä, niin että parin kolmen vuoden takaisesta näyttelystä voisin ehkä näillä metsäisimmillä paikkakunnilla antaa enemmän pinnoja. Paitsi että jos niitä oli jo kolme, ei siinä nyt suurta muutostarvetta ole.

Jotkut teokset Taidemuseossa, oikeastaan en tiedä olinko kiinnostunut niistä teoksina, mutta ne olivat tavallaan kuin jo useasti luetun jatkokertomuksen aiempien osien yllättävä esille tulo. Juhani Harri on aloittanut jo 1970-luvun alussa ne lasin taakse esineiden kokoamiset, Gunnar Pohjolan pienet miehet on olleet liikenteessä jo silloin. Sam Vannin 'Rondo' (1982), se toi lisänäkemystä laskunkäsittelyohjelmaan, ehkä pitäisi etsiä sen nimen alkuperä selville jostakin. Ja Göran Augustson, onhan sekin omalla tavallaan miellyttävää, että joku tekee pitkän uran kerran valitsemallaan linjalla, niin että tuoreus säilyy.

Sunnuntai 16.helmikuuta 2003

1/2010
Matkan kohde Ahjo, täytyy sanoa että yleisjuttu ei ollut ihan odotusten mukainen. Satu Nikku sinänsä, hän oli asettanut näyttelynsä takimmaiseen huoneeseen, ei siinä mitään erityistä valittamista ollut. Hän on lähtenyt vähän uusille linjoille sen 'hauras'-linjan näyttelynsä jälkeen, on tutkinut yhtä aihetta, tehnyt siitä aika yhtenäisen sarjan. Ja jos hän olisi siitä sarjasta valinnut 4-6 eniten meikän mieleistä johonkin ryhmänäyttelyyn, mahikset neljään tähteen olis olleet. Nostalgia tai muu, Nähdään taas (2002) kera keuhkojen ja siipien, ja vähän timorauskelaisellakin värikenttien voimalla, se ehkä oli suosikkejani. Samoin osa pienistä töistä, ne oli ok. Esimerkiksi 'Onnensa ohi keikkuen kulkijat' (2002) tempera, se olisi meikälle ollut kyllä jännittävämpi, jos sen nimi ei olisi sisältynyt niin selvästi sinne itse tauluun. Se vähän latisti, joskin se idea, vähän kuin sirkuslaiset omia narujaan pitkin etenemässä, ehkä siihen oli aika helppo ajatella ihmisiäkin, miten kukin menee omia ratojaan pitkin, kohtaamatta ehkä muita samoista jutuista kiinnostuneita tms.

Ehkä myös Pako (2001) -teoksessa oli saatu homma skulaamaan. Ne lähtökohtana olevat muodot, tuoli tai tuolit, ehkä pöytä päälle, ne ehkä oli hieman staattisen oloisia, mutta vesivaikutteinen ja liikkuvan oloisen elementin siellä pöydän alla sisältävä sinivihreä työ, se skulasi. En sano että muutkaan huonoja oli, mutta silti vähän tuli tunne, että onko samasta graafisesta kuviosta, selkänojallisesta tuolista yritetty liiankin paljon ammentaa.

Toisaalta muutos esittävämmästä abstraktin tai geometrisen suuntaan, muistelen että Marra Lammen esimmäinen geometrisen linjan näyttely oli vähän jäykän oloinen, ei oikein toiminut. Nyt myöhemmin hän on saanut niihin juttuihinsa eloa, onhan se mahdollista että Nikku myös tuolla pelkistettyjen systeemien maailmassa pääsee elävämpään linjaan, kunhan edelleen kehittelee. Silti siinä tuli mieleen, että olisikohan esimerkiksi Picasso malttanut keskittyä noin yhteen juttuun, vai olisiko antanut ideoiden enemmän rönsyillä.

Tamperelaisuus sinänsä, mikäs siinä, ok se on, kuin myös että Nikku mainitsee paperissaan amk-koulutuksensa. Mitään helppoa patenttia siihen ei silti ole, että miten nuori sittenkin vielä uran alkupuolella oleva taiteilija, miten hän ammentaa sen elävän sisällön niihin töihinsä. Ja nämä minun havainnot, ne on tietenkin vaan havaintoja muiden joukossa. Silti se on fakta, että tuollaisen viitteellisen taiteen, vain ohuesti esittävän jutun yleisö Joensuussakaan ei ole kovin iso, kuin myös että Nikku todennäköisesti saa vain yhden tai kaksi pientä taulua myytyä tai ei yhtään. Silti voi olla, että noiden taulujen maalaaminen ja yleisölle esittely on välttämätön välivaihe, jotta Nikku voi jatkaa taas eteenpäin, tarttua uuteen. Kaikki paitsi purjehdus on turhaa, silti taiteilijat jatkaa, etsivät tiloja, etsivät ilmaisua sille minkä tuntevat.

Sunnuntai 12.tammikuuta 2003

12/2009
Eilinen päivä oli aika kiireinen aikatauluiltaan sun muiltaan, eikä sivuston päivityskään ollut ihan ongelmaton. Onneksi olin ottanut sen päivityksen suhteellisen vakavasti ja jo aamupäivällä tehnyt aika tarkkaan Tänään-sivun päivityksen.

Gunnar Pohjolan näyttely, se täytti odotukset. Ei ehkä suuresti niitä ylittänyt, mutta voi sanoa että neljä tähteä ei tehnyt tiukkaakaan. Ehkä se silti vähän hajosi teemoiltaan, tai ne napakympit oli sen verran harvassa, että viisi olisi ollut liikaa.

Pienet inhimilliset olennot, piirroksia myöten, ehkä sellainen puhtaalta pelikentältä elämän kentille laajentelu, silti aika minimalistisen oman linjansa säilyttäen, hyvälle mielelle siitä tuli, ja myös että sittenkin edelleen kannattaa Kuvastinta päivittää.

Laitamiehiä ja veijareita -arvostelu, vaikea sanoa miten hyvin se muille kuvaa sellaista urheilumielisyyttä ja toisaalta sitä, että ne omakuvat sun muut, kuvissa oli mukana myös eräänlaista laitakaupungin laulua, sellaista ei mitään menestysjuppilinjaa vaan vähäeleistä juttua, myös sitä että vanhuus oli näkyvissä kaiken kaikkiaan, mutta se oli omalla tavallaan energisemmän oloista kuin esimerkiksi Rafael Wardin vaimostaan maalaamat kuvat. Paitsi että taidan olla Wardin kuvien osalta enemmän lehtien välittämän kuvan varassa, mikä ei välttämättä tee oikeutta.

Galleria Rajatila, joko olin paremmalla mielellä tai sitten Rajatilan vähän suljetumpi ilmapiiri sai viime keväänä jo ainakin esimuodossa näytteillä olleet Pekka Maaselän auto- ja ufokonstruktiot toimimaan, keskustelemaan keskenään. Ehkä sekin oli eduksi, että nyt taiteilija oli saanut käyttöönsä yhden salin kokonaan, Finlaysonin alueella taas seinillä takaviistossa oli suuria maalauksia.

Yhtä kaikki, Anglian korista rakenneltu juttu, karvanoppa- ja kitaravarusteinen 'ufo' lautasilmankostuttimineen siltä ajalta jolloin muovista kehitettiin lentävän lautasen oloisia kesämökkejä eli 70-luvun alusta, minusta se tuntui, että se homma nousi pelkän kitsiesittelyn yläpuolelle, alkoi skulata. Se sitten että pelkästään Evergreenin kuvaamalla ei saa ihan täyttä käsitystä siitä huoneesta, toisaalta on parempi saada joku käsitys jostakin pienen kuvan kautta kuin tunkea Kuvastimeen jotakin luupilla tarkasteltavaa.

Visa Knuuttilan videot, en muista olinko nähnyt sitä, mutta veikkaisin että jonkinlaista kysyntää on sillekin linjalle odotettavissa. Se vaan että sittenkin odottaisin jotenkin rakenteellisempaa tai kertovampaa tarinaa, se että pätkä jotakin vaan menee, se ei oikein tahdo nousta kolmen pisteen yläpuolelle.

Sarjavideo-sanonta, ei tavallaan tässä asemassa ole paineita 'saada sanaansa kuuluviin' suuremmilla estraadeilla. Toisaalta tämä, että pienten esimerkkien kautta voin tuoda esiin omaa tulkintatapaani, sen esittelyä mitä juuri minä löydän näyttelyistä, sillä on puolensa.

Maanantai 2.joulukuuta 2002

11/2009
Eilisestä voi kaikkiaan sanoa taas pitkän ajan jälkeen, että se meni positiivisen puolelle. Se ei ollut koko linjaltaan loistavia fiilinkejä, suurta sosiaalisuutta ja uusia ideoita, mutta se silti osoitti selvästi, että näistä Joensuun viikonlopuista on mahdollista tulla yhtä täysipainoisia ja kiinnostavia kuin Tampereenkin.

Ja eilinen, ehkä taidepläjäys oli odotusten mukainen tai vähän ylikin, sittenkin. Paikkojen etsiminen ensimmäisellä kerralla on yksi ongelma, vaan siitä eteenpäin, tutuksi tuleminen, ei se nyt paha ole, kuin myös että eiliset paikat, Taidegalleria Avant ja Taidekeskus Ahjo, ne jo yksinään ovat sellainen yhdistelmä, jota esimerkiksi Virtain kaupungilla ei ole. Siis että täällä kaukaisella itäisellä maalla on maailman visuaalista hahmotusta, josta ei voi suoraan sanoa että onko se heikompaa vai parempaa kuin se mitä Helsingissä tai Tampereella on. Ja että toisaalta instituutioiden puolella, jos pienehköäkin galleriaa voi sellaiseksi sanoa, siellä seulotaan jyviä jostakin, akanoista kai sitten, myös laajemmalla skaalalla kuin vaan paikallisten taiteilijoiden töitä vertaillen.

Merja Salonen, en ole varma mutta hän saattaa olla Kuvataideakatemian kasvatti, asuu Helsingissä, ja täytyy sanoa että ehkä hän liikkuu samoissa maastoissa kuin Ulrike Ferm, mutta jälki, ehkä vähäeleisempää, ehkä enemmän kysymyksiä herättelevää. Ferm on vienyt yhden tai kaksi ideaa hyvin pitkälle, siinä mielessä hänen kauttaan Tampereen taidemuseo kiinnitti huomiota valokuvan maalauksellisiin ulottuvuuksiin tehokkaasti. Mutta se ei ole ihan sama asia kuin että suurissa vesissä ne suuret kalat uiskentelisi vai miten sen nyt sanoisi.

Tietysti se, että Merja Salosen eiliseen näyttelyyn sain vauhtia hänen kansionsa Helsinki - Firenze -projektin muistelusta, tietysti voi kysyä että onko se ulkoparlamentaarista suhteessa ihan vaan siihen, mitä eilen oli esillä. Vaan ehkä se ei ole, onhan kuitenkin kysymys pitkälti kuvan, visuaalisen esittämisen maailmassa tehdystä matkasta, ei Salosen henkilökohtaisen elämän ja ihmissuhteiden kehittymisestä.

Vaan jos menen suoraan eilen esillä olleisiin, ne jakautui kahteen osaan, pienet taulut oli eräänlaisia tunnelmapalan ja still life -asetelman välimaastoon sijoittuvia kuvia, tyyliin kahvipannu ja teekuppi, taisivat olla akvarellihahmotelmia. Ei oikeastaan ollenkaan pahoja, paria katselin jopa että tuollainen jossakin keittiö- ruokailutilaosastossa piristäisi. Ja esittävyyden ja viitteellisyyden suhde oli varsin ok, värimaailma harkittu mutta aika niukka, kahta kolmea eri väriä tai sävyä yhdessä työssä muistini mukaan. Siis ok linjaa, mutta ei järisyttävää, kolme pistettä, ripaus pieni on kaunista -ideologiaa mukana.

Suuret työt, ensin ne näytti että onhan vaan yleisekspressionismia, vapaasti maalailtua sekatekniikalla, eli että on useampaa maalia käytetty, ja että siihen mielikuvituksen seinämaisemaan voi katsoja sitten halunsa mukaan uppoutua. Helsinki - Firenze -projektin kuvien löytämisen jälkeen, josta sain sitten yhden mukaan ilmaislinjalla, se vähän kuin herätteli kysymään tai etsimään niitä kysymyksiä, miten tähän on tultu.

Esimerkiksi tämä Firenzen näyttelyn avajaiskutsukortti, minusta se on varsin mukava sekoitus peruslinjan kaksiulotteisen tilan analyysiä kera valoelementin. Kuvassa on keltaista seinää puoliksi varjossa, kaksi ikkunaa ja suojatie, ränni. Minusta se on varsin kiinnostava laajennus siitä mitä vuoden alussa vai viime vuoden lopulla Ferm esitti, sellaista mikä on sopivaa virikettä valokuvauksen harrastajalle katseltavaksi.

Firenze sinänsä, ehkä se on omalla tavallaan plussaa, että Salonen ei oikeastaan elämöi vanhoilla taideteoksilla ainakaan näissä esillä olleissa töissä, työt voisivat olla mistä tahansa vanhoja taloja sisältävästä taajamasta.

Sitten ne isot sekatekniikkatyöt Avantissa, oikeastaan lisätiedot tekniikasta, maissitärkkelyksestä ja hiekasta, ehkä ne niiden jälkeen sai lisäeloa. Vähän sellainen fiilinkikysymys, että onko ne neljän pisteen vai kolmen pisteen noin meikän asteikolla. Joka tapauksessa, mulla taitaa olla asteikkokin vielä säädetty Tampereen tarjonnan mukaan, mutta kun työ saa aivosolukot liikahtamaan, se on sen merkki, että paneutumalla tehtyä juttua se on.

Ehkä pitää myöntyä siihen enemmistön kantaan, että 'Irtautuminen' (2002) oli selkein ja pisimmälle viety, suoraan ensimmäisessä huoneessa keittiöesineiden vieressä ollut työ. Siinä pientä ongelmaa aiheutui siitä, että maissitärkkelys ja hiekka, värien käyttö, se teki vähän ylimääräistä likaisuutta väreihin. Siis sellaista minkä nimittäminen hillityksi on liian silottelevaa, vaikka vapaan ekspression nimittäminen likaiseksikin on virheellistä, samaa tunnelmaa ja linjaa ei ehkä voi ilmaista 'puhtailla väreillä'. Ihan täyteen lentoon se ensimmäisen huoneen työ ei silti noussut.

Sunnuntai 10.marraskuuta 2002

10/2009
Ne Visa Norroksen lähes yhdellä värillä kera ehkä mustan ja valkoisen pelaavat työt Pyynikinlinnassa, ei ne nousseet kovin mieleen jääviksi kokemuksiksi itselleni. Jyrki Parantaisen nurkkahuone sen sijaan kyllä, ei enää pakkomiellettä aina vaan siihen tuleen, vaan vähän kuin pykälää eteenpäin, mitä tulen jälkeen. Sarajevon kirjaston palo, diptyykki kera hiiltyneen antiikkihenkisen patsaan ja mustunutta seinää lähinnä kuvanneen isomman osan, minulle se varmaan oli pääteoksia siellä. Eihän se pienempi Neitsyt Maria -linjainen diptyykki, jossa toinen puoli oli aika tummaa, en edes muista sen mustan joukosta pilkistävää kuva-aihetta, ei se paha ollut. Sen sijaan sarjan ykköstyö, viivoilla päälle vedetyt patsaat, oli se nyt Leonardon geometriahahmotusta tai miten tahansa, minusta se meni jäykän ja teennäisen puolelle, vaikka olikin myyty se taulu.

Myynti sinänsä, Sarajevon kirjastoa kuvaavan työn hinta oli 2500 euroa, viivatyö 500 ja Neitsyt Marian patsaan sisältävä työ 500, minusta se oli uutta että 3500 eurolla eli noin 20800 mk:lla on myyty valokuvia Tampereella. Ja en pysty sanomaan, onko noiden töiden hinta 30 vuoden päästä sama vai kalliimpi, sen pystyn sanomaan, että kymmenisen vuotta sotalinjoilla pyörineen Balkanin, Afganistanin sodan kulttuuriperinnön tuhoamisen, vallanvaihdon ja jatkosotimisten, Persianlahden sodan jälkeen, Lähi-idän sun muun, kera sodalla puolueensa vaalikampanjaa mahdollisesti terästävän USA:n pressan, kyllä kai nuo ostetut kuvat jollakin tavoin kuvasi tätä aikaa. Ne on oikeasti muistikuva ja kiteytys jostakin myös 30 tai 80 vuoden jälkeen. Ja minuun iskee tuollainen paremmin kuin vaan 50 amputoitua jalkaa tai vastaavaa. Se on myös vastalääkettä sille, että herätellään kulttuurien näkemistä muulta kuin 'miten sitä voi käyttää propagandassa hyväksi' -pohjalta, joskin voi tietysti välillisesti ajatella, että vaikka Balkanin pohjasakkaa kivääreineen ei olekaan kuvissa, heidän töidensä jäljet ovat.

Maanantai 2002-10-14

9/2009
Lukemisessa löysin ajatuksentynkää jopa Juha Varton 'Kauneuden taito' -kirjasta. Se että yleisesti kirja on poleemista pölinää antiikin ajattelun ja Varton ajattelun välillä, taiteen kokemiseen se ulottuu vain harvoin. Silti eilinen jakso tarjosi yhden selityksen sille, minkä vuoksi musiikkiyhteyksissä tuohon kirjaan viitataan, luultavasti se tuo oli Niina Koivusenkin Varto-lähde.

Ajatus siitä, että mystisen linjan jumala-suhteissa tai Jumala-suhteissa on pohjimmiltaan kyse rakkaussuhteesta, siinä voi olla tiettyä ideaa. Se että en itse samalla tavoin sitä ruumiin mukana oloa jaksaisi koko ajan jankuttaa, kuin myös että analogian samankaltaisuuden perustelu, se tuskin tarkkaa syyniä kestää. Sen paremmin kuin draaman lakien mukainen jokaisen luvun viimeisen kappaleen 'painavuus'. Mutta perusajatus siitä, että musiikin vastaanottoon voi sisältyä rationaalisen ajattelun yli meneviä aineksia, joita on mahdollista verrata mystisen jumala-suhteen selittämättömyyteen, kyllä se on esittämisen arvoinen näkemys.

Jos silti harppaan omaan kiinnostukseen eli kuvataiteeseen, minusta siinä ei kovinkaan usein ole kyse siitä, että järkevä mennyttä muisteleva ja tulevaa luotaava, itseään ja kaikkia tuntemiaan ihmisiä kelaava minä pistettäisiin uutta taideteosta katsottaessa naulaan, siirryttäisiin vaan tunteiden vietäväksi. Minusta jo se että kuvataidekokemusta voi siirtää sanallisesti välitettäväksi, se on merkki siitä, että taidenäyttelyssä käynti ei ole vain mystisen metsätyömiehen etuoikeuksia. Silti se on siinä ja siinä että pitääkö Varto katsella ripeästi läpi asti, minusta tuossa eilisessä luvussa oli lukemisen vaivan korvaava määrä ajatusta. Jos nyt sitä asennekasvatusta vähän ohittelee, analyyttisen ajattelun pystyyn kuivattavan vaikutuksen jättää omaan arvoonsa.

Torstai 2002-09-12

8/2009
Vähän ennen VB-keskusta silmiin osui sopiva kuvauskohde, porttikongin läpi kadulle päin. Sopivia ihmisiä siihen ei löytynyt, joten otin sen 'tyhjiltään'. VB-keskus, siellä oli ystävällinen vaalea lady, joka lupasi kassit säilytykseen. Ennen näyttelyyn menoa kyselin korteista ja havaitsin että näyttelyn 'nimikortti' oli myyty loppuun. Kun olin Kertészin töitä kotvan ja kolmen huoneen verran katsellut, taisin karata katsomaan kirjaa. Ja havaitsin että kirja oli varsin hyvällä maulla näyttelyn kuvista koottu, alkoi syyhytä. Se suunta ei muuttunut muuksi kaikki kuvat kahteen kertaan katsomallakaan, kyllä päätös piti. Akelle luvattiin myös oleilua sisäpihalla, missä oli kesäkahvio, Pauno Pohjosen Auringon kierto -teos sekä pimeä huone. Ake olikin yhden kierroksen ajan ulkona. Tosin aloin huolestua lasten liian lähelle menosta, otin sen taas mukaan.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että VB-keskuksen keikka, siellä nähty näyttely oli parasta mitä siellä on nähty, ei kovin kaukana Meilahden Cartier-Bresson-näyttelystä. Ihmiskuvaajana Kertész on jäykempi Cartier-Bressonia, ei niin ihmisiä sellaisenaan ole halukas tavoittamaan, pikemminkin hän metsästää maisemasta kiinnostavia kuvakulmia, ehkä odottelee tai asettelee niitä ihmisiä vaan paikalleen. Mutta jos kuvaaja haluaa oppia kuviinsa rytmin hakemista, sommittelua, kuvakulman valintataitojaan parantaa, se vaivainen kirja, jossa on ehkä 55 kuvaa nimen mukaisesti, se on kuin noiden asioiden peruskurssi. Vaikka luen ehkä läpi hölösuu Bill Smithin 'Designing a photograph' -kirjan, se on piinallista luettavaa sen vuoksi että siitä on vaikeaa löytää asiallisia kuvia.

Perjantai 2002-08-09

7/2009
Jari Halosen elokuva 'Aleksis Kiven elämä' Niagarassa, se oli varsin sovelias katsottava tähän aikaan, 5 euroa tuollaiseen tarkoitukseen on ok. Ja myös se, että kyllä se teatterissa on varmasti lähes eri elokuva kuin jos saman katsoo mustavalkoisesta matkatelevisiosta. Turkkalainen estetiikka, jossa tarinan eteneminen vähän kuin takkuaa tai pysähtyy kun roolihenkilö alkaa tahkoamaan ja ähkymään repliikkiään, se sinänsä on yksi reliikki, jota voi jo nyt pienen virneen kanssa seurata, puhumattakaan viiden tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Silti se, siis sujuvan hollywood-estetiikan puuttuminen ei ole elokuvan ongelma, oikeastaan se on pikemminkin alleviivauskeino elokuvan eri osille. Se tekee elokuvasta Halosen näköisen, jos kohta sama voi tehdä sen, että elokuvasta ei tule kaikenlaisen suomenkielisen rahvaan supersuosikkia, se on pikemminkin koulutettujen suomalaisten juttu, ehkä jopa elokuvafriikit siinä mukana.

Aleksis Kiven taiteilija-, kirjailijarooli sinänsä, minusta se on ihan tuossa muodossaan perustellumpi kuin vaikka Irmeli Hautamäen Duchamp-kuvaus. Tainaronin kirjoittaja Leena Krohn ei tainnut ymmärtää elokuvan tai yleensä 1800-luvun tematiikkaa. Ei siinä minusta siitä ollut kyse, tuleeko köyhästä suutarin pojasta kuuluisa vai ei, menestyykö hän tai väittäisikö joku että kärsimyksestä ja sekopäisyydestä jotenkin itsestään jalostuu hyvää kirjallisuutta tai taidetta. Minusta elokuva hahmotteli sitä, että kun oli tietynlainen yhteiskunnallinen tilanne, jota mustavalkoiset mykkäelokuvan henkiset välitekstit ehkä jossakin määrin hahmottivat, mutta joka tilanne on jollakin tavoin myös historiallisten tietojen pohjalta tuttua, tuossa tilanteessa joku alkaa omassa päässään ja ehkä persoonallisuudessaankin yhdistellä kirjallisuuden aineksia (Cervantesin lukeminen elokuvassa), sitä mitä on kuullut puhuttavan mutta jota ei ole juurikaan valmiina lukenut, siis suomen kieltä, ja sitten ehkä elokuvan pikkuisen vahakabinettimaisesti esittämää yhteiskunnallista tilannetta, jossa ruotsinkieliset kulttuuri-ihmiset alkaa teorian tasolla harrastaa Suomen kulttuuria, tai myös ruotsiksi omalla edelfeltiläisellä tavallaan alkaa kansallisuutta rakentaa. Ts. Kivi ilmeisesti oli ensimmäisiä tai ensimmäinen, joka uskaltautuu kurottamaan, 'hyppäämään' erilaisten tendenssien ja yhteiskunnallisten suuntautuneisuuksien yli, kuroo kokoon jotakin sellaista mitä ei ole siihen mennessä saatu aikaan : suomeksi kirjoitettu suomen kielen mahdollisuuksia uudella tavalla näyttävä ja käyttävä romaani, joka vielä kuvaa jotakin minkä kirjoittaja ja monet muutkin tunnistavat olevan suhteessa 'rahvaan' kuvaukseen, kansaan, jota ei ole kovin pidetty kuvaamisen arvoisena. Joskaan en ihan tiedä, oliko se Runebergin Saarijärven Paavo -runo niin toista maata kuin elokuva antaa ymmärtää. Onhan myös Seitsemän veljestä nähty 'villien ihmisten' kasvamisena kulttuurin jäseniksi. Vähällä eläminen eli pettulinja, usko ja naapurien huomioon ottaminen, jonkinlaista kulttuurisuutta sekin on.

Vuoden 2002 kirjailijakokemukset ja 1834 syntyneen tyypin kokemukset, niitä ei ihan saman kaavan mukaan voi arvioida vaikka apurahat olisivatkin nyt tai 1970 olleet tiukilla. Valmiiseen kirjalliseen maailmaan yhden oman lisänsä tuova kirjailija, hänen ei välttämämättä tarvitse esittää ryyppäävää nälkätaiteilijaa tai joutua tällaista roolia kantamaan, hän ehkä ajaa taksia tai tekee jotakin muuta, ehkä saa suvulta tukea kuten voi olla Krohnin tapauksessa, vaikka en tarkasti tunnekaan heitä.

Jos eilisessä Obs-issa esiintynyt lady Åkerlund Tuusulasta vai mistä, jos hän pääsee lukemaan kielitiedettä ja aikoo laatia vaikka ensimmäisen sellaisen nimenomaan romanikielellä kirjoitetun kirjan, jota käännettäisiin sitten useille kielille ja jota pidettäisiin jopa todellisena kirjoitetun romanikielen läpilyöntinä, siihenkin tarvitsee nähdä vähän enemmän vaivaa kuin vaan syventyä oman kirjallisen tuotantonsa kehittelyyn.

Toisaalta, Kiven marttyyrimäinen köyhyys ja sekopäisyys, kyllä elokuvassa oli tuore näkökulma Kiven henkilöön. Se ehdotti että entä jos hän olikin tällainen, sittenkin aika rohkea tyyppi, joka on valmis kehittelemään sitä mitä ei ole juuri kehitelty, mistä ei ole juuri palkkaa luvassa, mutta josta on vähän tietyissä piireissä puhetta ja kiinnostusta ollut, ehkä joku palkintokin voi tulla jos on tullakseen. Esimerkiksi Kiven naissuhteet, tuskin näytelmien elävä kieli ja komedienneosastoon yltävät vaikka miesrooleja ehkä ohuemmat naisroolit, tuskin ne olis syntyneet ihan vaan siellä neiti Charlotte Lönnqvistin takahuoneessa tai mökissä, elokuvan vihjeet aktiivisesta opiskelijaelämästä joko haanpääläisen karvahattueksotiikan kanssa tai parhaan mukaan Helsinkiin sopeutuen, niiden esilletuonti on varmasti paikallaan. Kuolleesta henkilöstä tehdyn piirroksen mukaan koko persoonan ja elämisen tavan värittyminen, se voi estää täysipainoisen kuvan saamisen kirjailijasta.

Mitä tuntemuksia 'Seitsemän veljestä' sitten aiheutti tekijälleen, kun sitä ei otettu vastaan odotusten mukaisesti vaan se jopa teilattiin, sitä on vaikea sanoa. Kuin myös että niitä oman elämän vaikeuksia voi tulla myös muualta kuin August Ahlqvistin kritiikistä, vaan ehkä Kivi-elokuvassa on ok kytkeä onnet ja jaksamattomuudet tuotantoon, ei niinkään vaikka suomalaiseen viinapäähän, synnynnäiseen heikkohermoisuuteen tai vastaavaan. Kuin myös että ei reilu 100 minuuttiakaan niin kovin pitkä aika ole tarinoita kertoa, tarkempi psykologinen kuva olisi vienyt tilaa 'kansalliskirjailijan kertomukselta'. Tai onhan se kertomus noinkin, joskaan ne kotitorpasta ja Nervanderin hahmosta vedeltävät henkilökohtaisen elämän viivat ei niin kovin tarkkoja olleetkaan.

Keskiviikko 2002-07-31

6/2009
Lukemisjuttuna päivä oli ok. Ehkä eniten mietintää herättelivät Cartier-Bresson-kirjan kauneus- ym. käsitykset. Niissä kuvaaminen nähtiin eräänlaisena yhteensattumien tallentamisena. Ehkä vähän niin että niitä yhteensattumia olisi pyrittävä huomaamaankin, ne ei ole alleviivattuna ja huutomerkin kanssa kameran edessä. Tämä ajatus liittyy siihen, että Cartier-Bresson ja hänen tulkitsijansa katsoo vaikutteita tulleen myös jostakin zen- ja tao-filosofiasta, Japanin ja Kiinan maisemamaalauksesta. Viimeinen on vähän vahvemmin sanottu mitä kirja esitti, saattoi kuulua vähän eri yhteyteen, mutta olennaista on että kuvaaja ei 'järjestä' kuvaustilanteita, vaan katsotaan että elävä elämä itsessään on kahta enemmän kuvaamisen, tallentamisen arvoinen. Ja että tuo elämä on vähän sitä mitä japanilainen Hasselblad-voittaja Hiroshi Sugimoto sanoi että et voi kahdesti astua samaan näkymään.

Kirjoittaja käsitteli myös surrealismia ja André Bretonin ajatuksia. Cartier-Bresson ei sitoutunut surrealismiin, vaan niitä elävässä kuvavirrassa vastaan tulleita, kyllä kirjassa näiden kahden asian välille viivoja vedellään. Ja samoin kummastakin asiasta otetaan perusteluja sille, miksi nimenomaan katu on Cartier-Bressonin peruskuvauskohde, ei esimerkiksi luonnonmaisema tai teollisuuslaitos. Se elävän elämän absurdius ja jännittävyys löytyy juuri sieltä kadulta paremmin, muut saa mennä kuvaamaan idyllejä ja pastisseja.

Edellisten kappaleiden jälkeen ei ole sitten kovin yllättävää, että C-B:n mielestä kuvassa ei saisi olla sellaisia salattuja kerroksia, jotka ei siitä suht heti näkyisi. Toisin sanoen kuva ei saisi perustua johonkin hämärään mittailuun ja teoretisointiin, sellaiseen että siitä saa tolkkua vaan ne jotka on sen saman teorian opiskelleet.

Ei nyt tietenkään niin että meikästä tulis yhden kirjan lukemalla C-B II, mutta olen tainnut sitä ihmetellä aikaisemminkin, että vaikka on käynyt jossakin paikassa sen diakehystä vähän isomman muoviläpyskän kanssa, menee sinne vakavan suunnitelman pohjalta sitten kun menee, aina ei tule sillä etukäteissuunnitelmalla se paras kuva, pikemmminkin kun saa kuvauspaikalla jonkin muun idean, suuntaan johonkin toiseen suuntaan toisella polttovälillä. Eilen aamunakin, suoraan sanottuna suuren järven aamuauringon valoilmiöt, osa niistä on sellaisia että ne menee harakoille jalustaa etsiessä, ei ehdi toimia siltä pohjalta niiden jalustojen kanssa.

Se on vähän sama katuliikenteessäkin, paitsi että jos on tietty paikka mitä kuvaa, silloinhan voi olla että kun ei tarvitse ihmisiä odottaessa kuin laukaista, ilman tähtäysvaihetta, se voi vapauttaa keskittymiskykyä yhteen asiaan enemmän. Kuin myös että valoilmiöt, en ole jalustaa pois kauppaamassa, mutta pitää pienellä kriittisyydellä sen joka paikassa esille ottamiseen suhtautua.

Edellinen ei tarkoita sitä etteikö kuvajuttuja kannattaisi kelata. Erinäinen piirtely ja mahdollisen kuva-aiheen käsittelyn hahmottelu, se samalla kehittää sitä visuaalista jäsentelykykyä, samoin kuin taidenäyttelyissä käynnit. Cartier-Bresson itse, ilmeisesti hän vielä tänäkin päivänä johonkin tahtiin tekee hahmotelmia taidemuseoiden aarteista, hahmottelee mitä katsoo tarpeelliseksi, joskaan en ole varma, keskittyykö hän nimenomaan hiilipiirustukseen vai onko peräti öljyvärit kädessä, nehän ei kai ole juurikaan julkisuuteen tarkoitettuja ne hänen suoraan kädellä tehdyt työnsä.

Se vaan on se sama mistä Geena Davis sanoi näyttelemisessä, että roolia voi miettiä älyllä ja tunteella, pyrkiä analysoimaan etukäteen, vaan itse tilanteessa on analyysien hahmottelut jätettävä sikseen, on oltava vaan siinä tilanteessa. Eräänlaista C-B:n ratkaisevan hetken perusteluahan se oli eilinenkin jakso, samaa juttua, vaan katsellaan.

Sunnuntai 2002-06-23

5/2009
Järnefeltin näyttely sinänsä, siellä oli paljon seinätekstiä kuten usein on, elämänkertaa valotettiin, vaan pelkällä aikaisemmalla kahden euron kirjainvestoinnilla ohitin kaikki tuollaiset. Ja omalla tavallaan oli jännä aistia, miten kaiken kansan jengi menee tuollaiseen paikkaan katsomaan maalattuja tauluja. Ateneumin keikan jälkeen ajattelin sitäkin, että ehkä myös tästä ajasta on mahdollista ottaa valokuvia tai tuottaa maalauksia, jotka olis yhtä kiinnostavia. Siis että nykytaiteella olis parantamisen varaa asenteissaan, se ei ole yksin 'kansan' syy että kaikki eivät käy katsomassa taidenäyttelyjä. Mikä edellinen ei tarkoita sitä että kaiken taiteen pitäisi alkaa pyrkiä neutraaliin todellisuuden tallentamiseen, mutta ehkä jotakin sellaista 'tosin' tavoittamista mahtuisi lisää, mikä liikuttaisi katsojia, ihmisiä. Ei siis lisää kuivaa modernistis-informalistista taulun pintarakenteen tutkiskelua, vaan sisällöllä varustettua tulosta.

Ostin kortin Järnefeltin 'Ulpukoita' -maalauksesta, se on muistutus siitä, että ehkä Suomessakin on toisella silmällä tsiikattu ranskalaisen valomaalauksen, impressionismin, Claude Monetin ja vastaavien perään. Kuin myös että aika suomalaisista ja tavallisista aiheista on mahdollista saada aikaan kelvollista katsottavaa, se että maailman ympäri matkan stipendi ei ole vielä järjestyksessä, se ei kyllä estä pyrkimistä asiallisiin näkökulmiin niin Minoltalla kuin muillakin konsteilla. Tai siis että myös nykymaalareilla on mahdollisuus eläviin ja kiinnostaviin sommitelmaltaan ja värien synkkaukseltaan hallittuihin maalauksiin. Oman pensselin jälkien soveltuvuudesta korteiksi tai tauluiksi näyttelytilojen seinille en mene takuuseen. Kamera on se väline jolla ehkä ehdin oppia tallentamaan, myös kiinnostavaa näkökulmaa, vaan katsellaan.

Ehkä kaikkiaan tämän hetken omat kiinnostukset on sen näköisiä, että Järnefeltin maalauksista maisemat meni ylitse muiden. Omalla tavallaan myös se hänen käsityksensä siitä, mikä on 'symbolistista maisemamaalausta', minusta sekin oli ok nähdä. Sata vuotta sitten maalaus kohosi symbolistiseksi, jos sitä luonnonmaisemaa vahvasti tyyliteltiin ja pelkistettiin, valittiin värit ehkä vastavärikontrasteja käyttäen ja luonnonvärejä liioitellen, niin että oltiin kauempana alkuperäisestä vihreästä, sininen kirkkaampaa, värikartassa ehkä hämyn violetit ja vastaavat enemmän pop. Nykyisiin käsitetaiteellisiin ja symbolisiin pyrkimyksiin nähden, Järnefeltin symbolistiseksi nimetyssä maisemassa esimerkiksi vesi oli omalla tavallaan aika lähellä luonnon vettä valoheijastuksiltaan. Ei siis silloin ollut tärkeää repäistä vaaleanpunaisella vedellä, pelätä että katsoja päätyy ajatusten syvistä vesistä kesämökkinsä rantaan, jos vertauskuvallisia merkityksiä sisältävään kuvaan sijoitetaan myös luonnossa nähtäviä tunnistettavia kuvakohteita.

Perjantai 2002-05-10

4/2009
Väikkärin luku, kuvankäsittelyt sun muut meni eteenpäin omalla vauhdillaan. Näyttää siltä että Photoshop 5 -käsikirjaa on noin yhden tai kahden päivän annos jäljellä, mistä voi sanoa että tuo kirja sivu sivulta lukien on sittenkin parempi kuin oletin. Ja läpijuoksulla olen oppinut enemmän kuin oletin. Silti, en kadu että hyllyyn on siunaantunut pari muutakin kirjaa aiheesta.

Ruotsalaisissa valokuvalehdissä yksi meikän suosikkiaihe on kuvankäsittelyohjeet. Toisaalta jännä että lähinnä ammattilaisille suunnatuissa lehdissä kuten Fotografisk tidskriftissä kirjoitetaan omia versioita siitä mitä noissa ohjekirjoissa on sanottu. Ehkä digitaalisen kuvankäsittelyn perusjutut ei ole vielä siinä määrin levinneet kuin vois olettaa, siis vanhojen menetelmien käyttäjät, dioja painotaloille jättävät kuvaajat sun muut, ehkä sitä herättelyn ja perusasioiden käsittelyn tarvetta on.

En ehtinyt Fotosta ihan kunnolla lukea sitä jonkun vierailevan gurun innoittamaa juttua, mutta sen yleislinja näytti olevan, että käyrien säätely ei ole niin täsmällistä kuin toivoa voisi, joten tasoja kannattaa suosia, ilmeisesti ennen kaikkea harmaatason eli noin yhden kieppeillä pyörivän keskimmäisen luvun muuntelua. Luvussa annettiin ymmärtää, että kuvankäsittelyssä voi saada esiin aiemmissa vaiheissa kadotettuakin tietoa. Tietysti jos otetaan huomioon se mahdollisuus että tietystä tummuusasteesta toiseen on aiemmin ollut hyvin 'lyhyt väli', niin että harmaa-skaala on litistynyt väkinäiseksi, sitten kun sille annetaan vähän lisää hengitysilmaa, se kai tarkoittaa että tuo skaala saa asianmukaisemman käsittelyn, harmaa-asteet pääsee oikeuksiinsa. Kuin myös värikuvassa tummuuserot. Vähän tuossa väitteessä silti joku kaivertaa. Jos otetaan huomioon vaikka automaattinen säätötaso, mikä voi hotkaista lytyksi tietyn osajakson kun se ei ymmärrä miks kasvojen iho olis tärkeää vaikka sitä on vaan 5 prosenttia kuva-alasta, tietysti se silloin tulee esiin kun tasoja levittelee sopivasti. Mutta jos kuvassa ei kerta kaikkiaan ole jotakin sävyä, minusta se helposti menee uuden skannauksen tekemiseen tai uuden kuvan ottamiseen. Ehkä pitää tätä kysymystä miettiä sen jälkeen kuun saan 'maalauksellisuus'-vaiheen loppuun.

Eilisen itseopiskelun tärkein aihe oli suotimet, erityisesti vääristävät sellaiset. Ainakin on nyt tekstin aaltoiluttaminen hanskassa, katsellaan.

Foton päätoimittaja ihmetteli sitä Erik Ahosen kritiikinkin sudenkuoppaa, jonka mukaan kuvaajia arvostetaan enemmän tai heistä ollaan enemmän kiinnostuneita, jos ne kuvan kohteet on kuuluisia ihmisiä. Erityisesti rock-kuvaus oli käsittelyn alla. Varmaan noin on myönnettävä 'suuren yleisön osalta', ja jonkinlaista piilevää vaikutusta sillä voi meikällekin olla. Silti en ihan helposti menisi väittämään että näyttelyssä on mukana hyvä kuva, jossa on kaikki kohdallaan, mutta joka ei toimi kun sankari eli kuvan pääkohde ei ole tunnettu ja valovoimainen. Ellei valovoimaisuutta tulkita laajasti, ihmisen persoonan, valokuvatoteutuksen, olosuhteiden synkkaamisena.

Amerikkalaisesta valokuvakoulutuksesta todettiin, olikohan koulun lehtori vai kuka se lady, että koulutuksessa ihmisiä valmennetaan ratkaisemaan visuaalisia ongelmia. Voihan sen noinkin sanoa, vaikka jossakin mielessä valokuvataiteen tehtäväksi vois nähdä visuaalisten kysymysten etsimisen ja löytämisen. Kuin myös voi tietenkin kysyä, onko olemassa joitakin pysyviä ratkaisuja visuaalisiin ongelmiin. Ellei tulkita asiaa niin että visuaalisten ongelmien ratkaisu tarkoittaa vaan yleensä että pystyy yhdistämään kuvaustapahtumassa ne jutut toimivaksi kokonaisuudeksi.

Foto esitteli myös luontokuvauksen esteettisyyden etsimiseen siirtyneen aikuislinjan mieskuvaajan. Ne kuvat, ne oli siinä ja siinä rajamailla, että pitääkö sanoa kuten kuvataiteilijalle joka on viime kuussa innostunut Photoshopista. Voimakkaan sinisellä pohjalla käppäilevät linnunpoikakuvatukset, vasemmalta ylhäältä kurkistava poro, jonka perä on lähdössä oikeasta alareunasta liikenteeseen, niiden kuvien joukossa oli toimivia ratkaisuja, osa oli vähän kuin hakusessa. Vaan onhan ne eräänlaisia kysymyksiä siitä, mitä kaikkea voin itse pohtia kun edistyn noiden kirjojen lueskelussa.

Perjantai 2002-04-05

3/2009
Tänä aamuna oli Ykkösen Aamu-TV:ssä varttitunti valokuvasta. Elina Brotheruksen kuvat ovat olleet esillä Lontoon keskeisessä valokuvagalleriassa, hän sijoittui viidenneksi jossakin merkittävässä kansainvälisessä valokuvakisassa. Asko Mäkelä puhui siitä, miten kuka tahansa voi mennä valokuvanäyttelyn taidekuvia katsomaan, niitä tsekatessa voi miettiä vaikka sitä että miten ne eroaa oman perhealbumin kuvista.
Suomalaisen valokuvan tasoa pidetään tällä hetkellä hyvänä. Siihen on syynä koulutus ja kansainvälinen vuorovaikutus, seurataan sitä mitä tapahtuu muualla. Jotenkin tunnen oloni kotoisaksi tuollaisten ohjelmien ääressä.
1960-luvun kuvajournalismin näyttelyä avannut Seppo Saves oli kuulemma eilen sanonut että silloin mentiin kuvaamaan sitä mitä nähtiin jossakin tapahtumassa, nyt lavastetaan ja järjestellään enemmän kuvattavaa. Mäkelä ei suoraan tuota allekirjoittanut, siirsi aihetta taidekuvauksen ja kuvajournalismin eroihin. Toisaalta voisi ajatella että vaikka Saveksen väite ulkoisesti olisi täyttä tottakin, Brusilan väitöskirja joka edelleen on lukematta, se kai antoi pientä tukea tuohon, perustoimistokuva kirjoituspöydän ääressä on saanut kuvalehdissä rinnalleen rohkeitakin toteutuksia, tai ainakin vähän sinne mielikuvituksen puolelle meneviä, se ei ole ihan yksi yhteen sen kanssa jotta ennen kerrottiin miten asiat oikeasti on, nyt vääristellään. Pienen crazy-huumorin kanssakin, ilman että tehdään suoraan proletariaatin vallankumousta, monipuolisista lähtökohdista liikkeelle lähtevä kuvaaja voi antaa vihjettä katsojalle jostakin muustakin kuin että ok, se yhteiskunnan raha ja valta on tässä. Piste. Siis jos kuvaaja liikkuu laajemmalla repertuaarilla siinä kuvatilanteessa, se voi tarkoittaa myös sitä että katsojalle tulee enemmän lankoja 'sidottaviksi'. Ja vaikka katsoja ei olisi lukenut kapea-alaisia ja puisevia Janne Seppäsen ja Juha Herkmannin 'medialukutaitokirjoja', silti voi olla että nuo nykykuvat antaa langanpäitä paremmin monenlaisiin tilanteen tulkintoihin.
Toisaalta Mary Ellen Markin 12 vuotta sitten tekemä huomio siitä että dokumentaarinen kuvajournalismi on saanut antaa tilaa lehdissä glamourkuvaukselle, erinäisille pyntättyjen päiden ja kroppien rivistöille, se on kyllä fakta, vaikka taitaakin olla turha tuntea huonoa omaatuntoa Moron viimeisen aukeaman kuvien tsekkaamisesta. Apu taas tuppaa menemään rasittavan puolelle juuri tuon juhlissa muijan kanssa kuvien vyörytyksen vuoksi.

Perjantai 2002-03-01

2/2009
Kotona jatkoin Seppäsen väitöskirjan lukemista. Onhan se ehkä tavallaan totta, että 80-luvulla valokuvan 'autenttinen todistusvoima' asetettiin kyseenalaiseksi, tehtiin raaputuksia ja koosteita, Männikkö on noissa systeemeissä paluuta menneeseen. Vaan muuten, en ole ihan varma, käsittelikö tuo luku valokuvataiteen tai valokuvauksen olennaisia kysymyksiä. Tai oli kai se hyödyllistä 'paljastaa' kuinka taiteilijamyyttiä rakennetaan, mitä tarinoita meikänkin muistamasta hänen Vuoden nuori taiteilija -vuodesta on kerrottu. Ei se silti paljon paskaakaan purkanut sitä, miksi nuo kuvat oikeasti on kiinnostaneet ihmisiä, myös kv-osastolla. Ja että se ei vaan ole puhe millä on kuvat 'myyty', on kehitetty legendaa kuvaajan ja kuvattavien suhteen tasa-arvoisuudesta ja yhdennäköisyydestäkin, vaan että ehkä nuo kuvat oikeasti asettaa kysymystä valokuvan ja maalaustaiteen suhteesta, ehkä oman katsojan elämän ja kuvan kohteiden elämän välisestä suhteesta.
Ajatusleikki maalaispoikamiesten projektista, jossa he kuvaisivat juppilakimiehiä tai vastaavia, kyllähän sitä kehitellä voi, vaan nyt kun kirjoituksen jälkeen on nähty Amerikan rikkaat Vapriikissa, ei se niin pure. Jos yhdessä projektissa on tutkittu jotakin aluetta tai jos yksi kuvaaja ottaa yhden väestöryhmän 'suojatikseen' tai kohteekseen, toisaalta se on että ei siinä ole kovin paljoa nokan koputusta. Vaikka tutkijat voivat tietysti koputellakin, mutta varmaa ei ole että he ymmärtäisivät sitä mistä on kyse jutussa, siis kun esimerkiksi yhteiskuntatieteen tutkija alkaa oman alansa tutkimuksen pohjalta tehdä havaintoja taideobjektista ja sen vastaanotosta.

Sunnuntai 2002-02-03

1/2009
Itse elokuva, siinä oli vähän samaa elämänarvojen perusteellista punnintaa kuin Happiness-elokuvassa, vaikka Amélie onkin tehty kepeämmässä ja ystävällisemmän pilkkeen hengessä. Vanhemman sukupolven systeemien piirteiden surrealistinen liioittelu, parilla vedolla Amélien elämän aina tiettyyn ruotuun pikavauhtia iskeminen, kuvauksissa värisävyjen käyttö tunnelman rakentamisen osana, niin että välillä oli lämmintä väriä vaikka 'olisi kuulunut korjata', ehkä oivaltava kuvatoteutus, vaikka nyt olenkin jo ennen filmiä lukenut että vuoden 2001 paras kuvaus. Luultavasti edelliset ei edes suoraan ole kuvausta, joskin voi olla että valojuttujen suunnittelussa on ollut tiivis yhteistyö kuvaajien kanssa. Yhtä kaikki, elokuva oli vauhdikkaampaa ja värikkäämpää menoa kuin vanhat uuden aallon Bressonit sun muut katukahviloiden kulutukset, vaan ehkä siinä jotakin ranskalaista elokuvaperintöä mukana oli. Ja itse taisin olla katsomossa eurooppalaisuuden kannattaja, siis olla iloinen siitä että en kanna rahoja hollywoodilaisuuden ylistykselle.
Amélien lapsuus kultakalan sun muun kanssa, sydänvian myös, siinä oli ripaus naurua läpi kyynelten mukana, tai sitten meikän vastaanotossa oli sellaista. Ja elämänkulku, vaikka se valokuvan palasia liimailevan mopojätkän tavoittelu ehkä olikin jollekin vaikeasti avautuva juttu, meikälle se iski, siis että elämänkulku ei ole niin yksinkertaista että senkun vaan kävelee unelmiensa kohteen luo ja sanoo että nyt mennään.

Sunnuntai 2002-01-06

12/2008
Photoshopin filttereitä pyörittelin myös iltapäivän mittaan. Omakuva esimerkiksi, jos ensin muuttelee jonkin kuvan monokromaattiseksi eli yksiväriseksi ja sitten solarisoi, se on omalla tavallaan mielenkiintoinen. Kuin sekin jos jyrkentää suunnilleen kahteen väriin ne kuvat. Meikän passikuvien perusilme muuttui aika monta kertaa, henkilö ei riittävästi käsiteltynä tee enää samaa vaikutusta.
Toisaalta tuo juttu muistuttaa siitä meikällä edelleen tallella olevasta TTVO:n näyttelyjulisteesta ja näyttelystä, jossa vähän niin kuin irvailtiin sillä, miten nyt tekniikan avulla pikavauhtia syntyy sitä Vincent van Gogh -tyyliä tms. Jos iltapäivällä muste riittää, ehkä tulostan yhden violettivaikutteisen aamumetsän, vaan noin muuten, jos verrataan vaikka öljymaalausta ja kuvankäsittelyä, kyllä kai tämä tietokonelinjan nopea muutoslinja helposti vie siihen että roskaa syntyy sen kun kerkiää. Jos ei ole ollut näkemyksiä niitä kuvia ottaessa, jos ei kuvaa käsitellessä ole sitä käsitystä mihin on pyrkimässä, lopputulema ei ole yhtään mitään. Kuka tahansa voi filttereitä kokeilla, vaan toinen asia on, onko muuttunut tunnissa taiteilijaksi.

Keskiviikko Tapaninpäivä 2001-12-26

11/2008
Nykyajasta suuntasin sitten Mältinrantaan. Täytyy sanoa että ehdottomasti se oli poikkeamisen arvoinen. Vähän sekaviahan ne näyttelyt oli aika suuren tekijäjoukon vuoksi, vaan silti, osumia sinne mahtui sen verran että hukkaan ei aika mennyt. Kuvan otin Marita Mikkosen 'Tähtilapsi' (2000) -teoksesta. Siinä oli yhdistelmä kovuutta (lasilevyn palaset, betoni), pehmeyttä (lapsihahmo), vaaraa (lapsihahmo lasikasan päällä), kuuluisuuteen ym. nostamista (se sama lasikasa). Sitä voi filosofoida vaikka sellaista, että jos joku nostetaan esille, hänet voidaan kohta painaa alaskin, tai hän voi vaan joutua unohduksiin. Tai sitten yleensä vaan, kuinka ihmiselämä loppujen lopuksi on vauvasta vaariin aika kapeankin systeemin varassa, moni asia on sellainen mikä voi suistaa raiteiltaan kuten sanotaan.

Maanantai 2001-11-12

10/2008
Toinen puoli eilisen ohjelmatarjonnan annista oli se, että Kuvastimen itse säädellystä asiasisällöstä huolimatta on syytä pitää rajaa ja rimaa sen suhteen, minkä verran on missään vaiheessa tarvetta selvitellä omia tekemisiä sen jutun, julkisessa levityksessä olevan verkkosivun ulkopuolisista oman elämän kuvioista. Niissä voi äkkiä seota joko omaan näppäryyteensä tai sitten jalkoihinsa, jos antaa lausuntoja siltä tänään tuntuu -pohjalta. Kuin myös että se teokset puhuu -filosofia, johon koko Kuvastin perustuu, se ei oikein lisää uskottavuuttaan, jos alan itse esittää että tämä sympaattinen koira tässä puhuukin, katsokaa kun hellyttävä koira, ei verkkokriitikko voi paha ihminen olla, uskokaa vaan hänen arvioitaan. Tällainen johtaa aika äkkiä hyllyvälle suolle, on syytä pitää homma sellaisissa kantimissa että vaan taiteen pääasiaksi nostavat jutut kelpaavat.

Keskiviikko 24.lokakuuta 2001

9/2008
Eilinen päivä meni positiivisen puolelle, ei voi kieltää. Ehkä tärkein juttu oli se että Kuvastin-puuhailu Virroilla sai muotonsa. Jako kahteen, ulkoasukysymysten jättäminen sivuun täällä ja sivujen selkeään muotoon asettelu, se tuntuu toimivan paremmin kuin hyvin. Siis siellä kirjaston pienessä tutkijanhuoneessa, ihan vaan kansio ja levykekotelo mukana, siellä ei voi liikaa miettiä mitä seuraavaksi söisi, mitä levyä kuuntelisi, täytyiskö välillä käydä vähän katsomassa 'kuvatiedostot' -osastoa ja plarata omia valokuvia. Siellä on pakko vaan tsekata läpi sitä perusjuttua, sitä että tiedot on oikealla paikallaan ja kuten pitääkin.
Eilisen urakkana oli heitellä Saskian historia 1999-2001 näkyville. Ihan en ehtinyt sitä tehdä, ts. vuoden 1999 tiedostosta jäi varmaan kymmenen kuukautta ilman rivinvaihtoja ja vastaavaa tarpeellista. Silti se oli hyvä että keskityin johonkin, en haljuillut ihan missä vaan. Siinä sivussa sain sitten ne tiedostojen tunnuksetkin järjestykseen, ilman että sinne tuli sammakoita tyyliin index.htm.html.

Torstai 6.syyskuuta 2001

8/2008
Myllyssä oli sitten Aken suosikkiteos, Hannu Riikosen valkoinen pupujussiveistos, jonkinlaisen piknikseurueen mukanakohan se oli. Vai oliko se kettu ja tyttö kankaan päällä erikseen, en muista. Nimikin pitäisi kaivaa tähän, vaan en ota internet-yhteyksiä nyt.
Outi Pieskin vanhan aitan tunnelmaa tavoittaneet työt kera muistoja puhuvan ladyn, se sitten voitti kaupungin 50 000 mk:n palkinnon. Hänen neljässä työssään se taso ei ehkä ihan pysynyt tasaisena, joku meni enemmän tekstiilityön puolelle. Krääsä, ketun hiipiminen sinne aittaan, jutut lintujen kuolemisesta ja lentelystä, vaikea sanoa olisinko antanut työlle puhtaalta pöydältä hommaan lähtien 4 vai 5 tähteä. Silti samaa menneen muistelun ja kuvallisuuden yhdistämistä siinä on kuin oli muinoin Rajatilassa esillä olleessa Virpi Andersin : Kunhan kesä tulloo -videossa. Siis muisteleva ääni, toteutus jossa mennyt on tavallaan vaan pupinaa, muistelua, se on tavallaan tässä hetkessä fiktion toteuttamista, videollakin Karjalan muistot oli kuvitettu vähän miten oli, nuo Pieskin pikku tytön aitan seinälle liimaamat kiiltokuvat sun muut, peilit ja hörselöt siinä 'pöydällä', siis sepitettyä, fiktiota, päälle liimattua ja mitä on, vanhan tai ainakin pitkälle aikuistuneen ihmisen muistojen päälle. Ne muistot oli Andersin päähenkilöltä jo menettäneet loogisen tai kronologisen järjestyksensä, Pieskin muistelijan autenttisuudesta ei saanut ihan takeita. Silti kumpikin työ tavallaan saa 'menneen maailman' ja tämän hetken, näyttelyn live-ajan jollakin tavoin vuorovaikutukseen, sellaiseen mikä saa jokaisen muistamaan jotakin, ajattelemaan jotakin joka ei suoraan ole siinä kuvassa että katso nyt tässä on vaasi, tässä on omena.

Lauantai 2001-08-18

7/2008
Veli Granön dokumenttikuvan pohdinnat esimerkiksi, ne ei tuoneet kovin paljon uutta, mutta silti ne oli mielenkiintoisia, esimerkiksi sen dokumenttikuvan 'valehtelevuuden' näkökulman pohdinta, että onko kaikki klassikotkin loppujen lopuksi 'valittua todellisuutta' tai peräti näyteltyä todellisuutta. Tai jos joku menee kuvaamaan tuonne sydänmaille, paljonko niiden kohdehenkilöiden käyttäytymiseen vaikuttaa heidän näkemänsä julkisuuden henkilöiden, elokuvasankareiden ja muiden Viljojen mallit, paljonko on sitä autenttista.
Kaikkiaan Granö suhtautuu vähän pessimistisesti dokumenttivalokuvan mahdollisuuksiin. Helke ja Suutari kuulemma on saaneet dokumenttivalokuvaajan koulutuksen, mutta ovat livahtaneet dokumenttielokuvan puolelle, pelkän valokuvan markkinat menee helposti ns. omasta pussista kun järjestää näyttelyn, painattaa laadukkaan valokuvakirjan.
Silti Granön mielestä dokumenttivalokuva sopii hyvin valokuvagallerioiden pirtaan. Kai se sopii, vaikka en ole ihan varma, että onko esimerkiksi multa helppo saada tähtiä dokumenttikuvien kanssa.

Maanantai 30.heinäkuuta 2001

6/2008
J. oli ottanut pari rullaa kuvia yhdestä sellaisesta ilmeisesti mitalitaiteen kokoelmaan kuuluvasta vaikka vähän kuin pienoisveistoksesta, jonkinlainen Rubikin kuution ja ristisysteemin välimuoto. Sanoin jotakin että varmaan sen esineen arvo ylittää silti ne filmikustannukset. Mietin sitä jälkeen päin, että tietyllä tavalla pikakuvia 30 teoksesta päivässä digikameralla ottava museo ja Tamu toimii vähän eri filosofialla. Ja että oikeastaan tuo Tamun filosofiakin voi olla toimiva. Siis jos tarkoitus on että museot säilyttää esineitä, pyrkii ehkä vielä toimimaan niin että niiden omistuksessa olevien taide-esineiden arvostus säilyy korkealla tasolla ja jos on niin että käytännössä suurten määrien kuvien esillesaamiseen on vain harvoja mahdollisuuksia, joista taidealan ammattilaisten, myös muiden museoiden käytössä oleva Vati on yksi, sillä on puolensa että tuo foorumi on täytetty kuvilla, jotka on omiaan herättämään mielenkiintoa Tamun esineisiin.

Vastakkainen pikarekisteröinti lähtee vissiin siitä, että kaikkihan nyt tärkeimmät taide-esineet tietää, ja jos ei tiedä niin ainakin tietää tärkeimmät taiteilijat, kunhan vaan äkkiä sitten valmiin ennakkosuunnitelman mukaan etsitty esine saadaan pikakuvaan että onko kyse samasta, kaikki todellinen arviointi on sitten paikan päällä arviointia. Puolensa ja perusteensa voi olla tuollakin, vaan se voi olla omiaan houkuttelemaan sekä museon omaa väkeä että muiden museoiden lainaajia pelaamaan varman päälle, kun ei oikein kuvista saada selvää, otetaan ne teokset lainaan, jotka on kuvattu Kauneuden jäljillä tai Konsten i Finland -teoksessa, miksei tietyn taiteilijan työstä kirjoitettuja kirjojakin voisi selailla. Tietyn teeman varaan rakentuvan näyttelyn esineiden valkkaaminen jätetään suosiolla väliin, samoin vältetään sitä että käytäisiin huolellisesti läpi kaikki tietyn taiteilijan teokset mistä vaan tietoa löytyy, pyydettäisiin ehkä vielä museosta ne suuremman kuvan tiedostot verkon kautta ftp:llä, mietittäis.

Perjantai 2001-06-01

5/2008
Depara on kuvaillut yöelämää Kinshasan tietämillä. Samantapaisia kuvia on pilvin pimein maailmalla, Pariisin dandyt, Brandtin Lontoon yöt, New Yorkin Harlemit. Silti, se oli oma kokemuksensa että Afrikan versio oli tuotu nähtäville suoraan Tampereelle. Viidakkomajakuvastolla on vieläkin, Deparan kuoleman jälkeen aika suuri osuus Afrikka-kuvastoissa, kera tulva- ja kuivuuskuvien. Kun kolme tomeraa mutta silti naisellista naista istuvat suurin piirtein pystybaarilinjoilla ja kääntyvät katsomaan kuvaajaa, siinä on samaan aikaan sekä jotakin tavallista että jotakin uutta. Uutuus ei ole vuosimielessä uutta, kuvahan saattoi hyvin olla 70-luvulta, vaan siinä mielessä että noista kuvista ei ole saatu viime vuosina tehtyä uutisia, niitä on syntynyt vaan pyssyjen kanssa tepastelevien somalialaisten, etiopialaisten tai sudanilaisten tekemisistä.

Lauantai 19.5.2001

4/2008
Se siinä jollakin tavoin hämmensi, että tuntui kuin Siiri Niemelän elämänkulun kannalta se näyttely olis ollut jotenkin tosi tärkeä. Voihan se ollakin että hän on lainaa ottanut siihen tms. kuin myös että onhan se omanlaisensa juttu kun taiteilija tuo omat näkemyksensä muiden nähtäville. Silti, ei se nyt vissiin suoraan ole sitä että muut pääsevät taiteilijan pään sisään melkein Being John Malkovich -tyyppisesti sikäli, että kun jokin kuva on maalattu, sehän on jo silloin taiteilijan pään ulkopuolella, hän on vapaa siirtymään seuraavaan aiheeseen, tarttumaan uusiin haasteisiin.
Toisaalta se on ollut ja on eräänlainen kanssaihmisen näkemistapaan tutustumisen hetki, kun näyttelyyn sisään pölähtää.

Sunnuntai 30.huhtikuuta 2001

3/2008
Eilinen päivä meni positiivisen puolelle, ei voi kieltää. Aamulenkki, huolimatta siitä että lumikumpujen kuvailusta voi heittää herjaa ja esittää yhteyksiä tötsikiinnostuksiin ja lantion kaarien lumesta löytämisiin, se on silti juuri sitä mitä sen pitääkin olla. Siis mustavalkofilmillä talvikuvauksen mahdollisuuksiin tutustumista, sellaista harjoittelua mitä voi soveltaa jos fillari ja sisu tai muut liikkumistavat vie korkeampien vaarojen pariin tulevaisuudessa. Ne negat, ne on harjoittelua harmaa-asteiden eli vissiin valöörien säätelyssä, mitä voi harrastaa Rientolan pimiön lisäksi Photoshopilla, katsellaan.

Sunnuntai 25.maaliskuuta 2001

2/2008
Sellainenkin tuli mieleen, että onko Atlantin tai Välimeren auringossa maalaavien Hollannin, Ranskan ja Italian taiteilijoilla enemmän taipumusta toivoa antavien kuvien tuotantoon kuin jonkinlaista suttapekkalinjaa useinkin noudattelevien saksalaisten, itävaltalaisten tai sveitsiläisten kolleegojen. Vaan katsellaan, ehkä se viime päivien taidekirjavalikoima ei ole ihan taiteen koko kuva.

Lauantai 3.helmikuuta 2001

1/2008
Andy Grundbergin varauksessa olevasta ja myös käsikirjastosta löytyvästä kirjasta lueskelin viimeisen luvun, postmoderni-jutun. Sen runko oli aika sama kuin mitä Grundberg meille Vapriikissa luennoi. Yksi heitto oli sekin, että postmoderni on sitä yleistä linjaa vastaan aina tullutta haastetta, siis että varhaisia postmodernisteja oli vaikkapa Manet ja Monet impressioineen, vähän sen jälkeen impressionismista tuli modernia, mutta ekspressionistit astuivat kentälle postmodernistien roolissa jne. Mikäs siinä, vaan ei tuo nyt kovin tyhjentävää tai analogista ole.
Sinänsä se että maailmassa olisi jo niin paljon kuvia, että mitä niitä enää lisää ottamaan, käyttää vaan entisiä, se ei taida purra enää 2000-luvulla siinä laajuudessa kuin postmodernin parhaan lumon aikaan.

Tiistai 30.tammikuuta 2001

12/2007
Innostuin siinä määrin taidekirjojen parissa puurtamisesta, että menin työpäivän jälkeen Akateemiseen ja ostaa paukautin itselleni joululahjaksi Valkosen veljesten 'Kauneuden jäljillä' -kirjan. Nimi kyllä viittaa siihen, että välttämättä nykytaiteen ideat ei ole tekijöillä kovin selvillä. Kirja on lisäksi eräänlainen sekaeepos vanhaa kirjasarjaa ja sen pikaisesti uusilla teksteillä päivittämistä, muokkausta. Taiteilijavalinnatkin, ne varmaan ovat vähintään yhtä mielivaltaisia kuin virallisen Suomen von Bonsdorff -kirjassa. Silti, hintaan 125 mk ei ole muualta saatavissa vastaavaa määrää tietoa. Jos joku suomalaistaiteilija jossakin yhteydessä tulee vastaan, on mahdollista että hänestä löytyy pihaus tietoa omasta kirjahyllystä, siis joulun jälkeen. Ja myös se, että kun meikä vanhenee, ilmeisesti sellainen tiettyjen nimien kielen päällä olon mahdollisuus lisääntyy, niin että kymmenen vuotta sitten kuulemani taiteilijanimi ei siinä samassa tulekaan vielä huulilta ulos vaan jatkaa pyörimistään. Minkä toinen puoli tietenkin on että jonkinlaisia taiteen piiriin liittyviä tuttuuden elämyksiä on nyt vähän toisenlainen määrä kuin vaikka viisi vuotta sitten. Joka tapauksessa, kirja tuskin on viimeinen minkä taiteen alalta itselleni hankin, mutta se on hyvä alku suomalaistaiteilijoiden esityksistä. Itse asiaakin on kirjahyllyssä oltava, enää ei riitä Erkki Seväsen sosiologiset taiteen tulkintakehykset tai opetusministeriön virkamies Tuomikosken taidekasvatuksen tavoitteista maalailut.

Lauantai 2.joulukuuta 2000

11/2007
Danton mestariteos-jutut luin loppuun, vaan olen sitä mieltä että hän laski tasoa, alkoi osoitella että tuo on mestariteos koska hän on sitä mieltä ja koska tämän vuoksi muutkin varmaan sen saman tajuavat.
Meikän määritelmä laadukkaalle taiteelle taitaa olla se, että siitä irtoaa tulkintaa ja ajatusten herättelyä muille. Ei suoraan maksimimäärälle ihmisiä, vaan kuitenkin että joillekin sellainen voi jotakin tärkeää välittää. Kaikkien konsensus teoksesta, se on enemmänkin syy epäillä teoksen mestarillisuutta, kyseessä voi olla hirvi metsälammen rannalla.

Maanantai 13.marraskuuta 2000

10/2007
Kirjastotalolta lähdin sitten Sara Hildénin taidemuseoon, jossa luonnonmateriaaleilla pelaava Wolfgang Laib esitti 'taidetta riisistä, maidosta, siitepölystä ja mehiläisvahasta', kuten Allakka sitä listaa. Minusta se kohu on ollut vähän suurempi kuin itse näyttely, vaan kyllä se ainakin ilmaisena oli tasan katsomisen arvoinen. Ihmettelin pyramidimaisen mehiläisvahajättiläisen juurella että miten sen saisi filmille, vaan jätin onneksi sikseen. Meikän ehdoton suosikki oli Laibin alakerran työ, 'Riisiateriat', joka koostui 15 messinkikulhosta, riisistä ja keskellä olevassa kupissa olevasta pähkinäpuun siitepölystä. Huolimatta siitä oliko tamperelaistaiteilijan aiemmin esillä olleet kahvikupit lähellä tuota juttua, kuka on keksinyt ennemmin mitäkin, joka tapauksessa, sekä siitä että meikä syö kaksi kertaa viikossa riisiä että siitä, että suuri osa eteläistä ja itäistä aasialaista maailmaa pyörii pitkälti riisin voimalla, jotenkin siinä yhdistyi sellainen koruton kursailemattomuus, mutta samalla se että riisin viljelyt ja syömiset on monen arkipäivää, ehkä riisin materiaalisuuskin, sitten siihen yksinkertaiseen esillepanoon. Rohkeus jättää suurehkot tilat pienten tarvikkeiden armoille, se oli yksi sitten, ehkä tuo riisijuttukaan ei olisi täysin toiminut pienessä tilassa. Tai ainakin se olis ollut eri teos sitten.

Maanantai 2.lokakuuta 2000

9/2007
Minusta dokumentin juju ja sanoma oli se, mitä Hockney ajattelee ja miten analysoi kuvaa, kuvataiteellisia esitystapoja. Erityisesti valokuvallisen näkemisen ja maalauksen eroja.
Valokuva on aina sidottu perspektiiviin, ellei mukaan oteta sitä poikkeusta kun kuvaaja telellä leikkaa vaan kohteen siihen kuvaan, pelkän muodon jostakin, mitä Hockney ei erikseen maininnut, hän keskittyi siihen mitä ihminen näkee maalauksessa tai kuvassa. Kubistit oli niitä, joiden Hockney katsoi viimeistään vapauttaneen sellaisesta perspektiiviin ripustautumisesta.
Maalaukseen tahtoo lipsua vaikutelmia siitä, miltä paikka näyttää jos ihminen vähän liikuskelee. Kiinalaiset maisemamaalarit esimerkiksi, he kävi paikan päällä, käpisteli siellä ja meni kotiinsa maalaamaan muistikuviensa perusteella. Hockney vietti aikaa Grand Canyonilla, liekö ollut kamera mukana vai ei, vaan joka tapauksessa hän tuolin kanssa siellä istuskeli, pyrki tekemään sellaisen montaasimaalauksen, jossa olis mukana eri perspektiiveistä otetut kuvat. Suureen maalaukseen hän yhdisteli kankaat sillä tavoin että niiden rajat jäi näkyviin, seinälle muodostui tavallaan mosaiikkimatto, sellainen jossa oli silti tietty yhtenäisyys.

Perjantai 29.syyskuuta 2000

8/2007
Salmelassa esillä oli pitkän linjan tekijöitä, joilla joillakin ehkä se viimeistely oli jopa liiallista, vaikka Susanne Gottberg, vähäisistä ideoista oli hiottu viimeiseen pilkkuun ne kiiltelevälle akryylilevylle vai mille maalatut teokset. Oikeastaan nuoremmat sielläkin, erityisesti Lammi antoi kankaan vähän näkyä läpi, jättää vähän elämänmenon ja maailman ristiriitoja niihin teoksiin. Ehkä se yleinen kaava on että ensin tehdään suurisuuntaisilla ideoilla juttuja, sitten vanhemmiten hiotaan sitä samaa juttua, en tiedä. Ehkä se ei ihan aina noin mene, vaan vähän tuohon suuntaan.

Maanantai 7.elokuuta 2000

7/2007
Mainoskuvaus on kuin koko ajan jossakin lähimaastossa hiiviskelevä tuttu ; siis jos taidevalokuvassa tai lehtikuvassa jotakin uutta näkökulmaa kehitellään, se liukuu jo seuraavalla viikolla johonkin kampanjaan. Toisaalta niistä kampanjakuvista, jotka itsessään on suht suurella rahalla tehtyjä, sellaisia että katsoja ei huomaa niitä toteutustapoja, oikaisuja mitä niissä on, niiden pohjalta ei välttämättä ole kovinkaan helppo saada mitään erikoisia ideoita omiin luoviin kuviin. Korkeintaan että sellaisesta peruslinjan turistikuvasysteemistä on jengin helpompi vähän irrotella kun eräänlaista irrottelujuttua on lehdissä tai televisiomainoksissa joka päivä nokan edessä.

Perjantai 7.heinäkuuta 2000

6/2007
Siis rehellisellä menettelyllä vuoden taiteilijaksi valittu on rehellisin maalaustaiteen omin keinoin tehnyt menestyvän näyttelyn, ei siinä peruslinjauksissa mitään vikaa ole. Se vika on siinä, jotta lehdistön huomion polttopiste on valokuvauksellinen lady, ei niinkään hänen työnsä, kerronnassa aika suuren tilan on vienyt Rooman ja sen pikku kylän elämän kuvaus. Ja yleisö, tietenkin tämä on vaan yleistä arviota, että Suden teosten taso teoksina ei ole niin paljon yläpuolella sen mitä esimerkiksi Tampereella on muutenkin tarjolla, että joku 300 000 mk:n myynti olis niin kuin ymmärrettävissä. Toisaalta se ei silti taida pudottaa Susia kaupallisten taiteilijoiden kategoriaan Palmun ja Joen seuraksi, aika monta tulemista nähnyt ekspressionismi ei ole sellaista populaarin tekemistä että sillä suoraan kaupallisen puolelle pääsisi.

Perjantai 2.kesäkuuta 2000

5/2007
Sitäkään en voi kyllä täysin kieltää että kun Male oli nuori ja nätti itse, siis 1978-1981 vai mitä se oli ennen kenraali Jaryzelskia ja sotatilaa, ne kuvat oli silloin jotenkin tasapainoisempia, iloisempiakin lähes. Se on niin kuin avoin kysymys että onko se kylä todella mennyt alaspäin, ihmiset rikkinäisemmiksi tänä aikana vai onko kuvaaja itse tullut kyynisemmäksi maailmanmenon suhteen. Miksikään Malen ihailijaksi en lähde, minusta niissä kuvissa olis pitänyt enemmän olla näkyvissä sitä tietä eteenpäin, näyttää sitä mikä on ehtaa kylässä. Liikaa niissä oli sellaista että nyt ollaan Villin Pohjolan perähikiällä, katsokaa nyt tätäkin. Vaikea sanoa mikä se inhimillinen, lasten, perheiden ja toiminnan juttu olis ollut. Esimerkiksi sahan ja puunjalostustehtaan omistajan puutarhapuuhat, ne tietenkin oli vaan samalla ne oli niin kuin viittaus irvokkaaseen toimeentuloeroon, Malen kuvauksiin maailmanlopun kylästä. Joka saattoi yhtä hyvin olla kertomus Malen itsensä odotuksista kuin tuosta kylästä. Tai sitten olen vielä sosialistisen realismin vanki, mitäänsanomattoman yleisrehellisyyden kannattaja, vaan mun mielestä se ei mene ihan noin. Siis että kaljan pöhnässä heiluvia aikamiespoikia, jotka käy Etelä-Italiassa poimimassa kaksi kuukautta tomaatteja ja sitten riistoporvareita. Voi olla että 'se minkä mistä tahansa kylästä löytää' piti kieltää kuvista, vaan mun mielestä tavallisen elämän mahdollisuuskin olis pitänyt näyttää, ei vaan sitä että tässä on extriim-metsäläisiä. Suomeksi sanottuna mulla on epäilys että kuvattu suurporvari, että hänellä on myös työmiehiä niillä tuotantolaitoksillaan, ei vaan se puutarhassa möyrivä vaimo.

Perjantai 19.toukokuuta 2000

4/2007
Yksi huomiota kiinnittävä juttu oli että oikeastaan Cartier-Bresson ei kuvaa persoonia siinä mielessä, että nyt nostetaan yksi nimi lööppeihin. Paavin tai tietyn hengellisen johtajan puheet voi olla vaan sitä että sattumanvaraisesti jossakin yleisön kulmauksessa ryhmän muodostavat ihmiset, että he ovat tilaisuuden herättämien reaktioiden vallassa. Tavallaan ryhmä, ehkä sommittelu, yleiskuva, yleiskuvallisuus, valokuvallisuus, jutun toimiminen valokuvana, se on enemmän kuin se että nyt paljastetaan tilaisuuden todellisin luonne, näytetään kuka on pomo. Toisaalta tuo 'mikä tahansa voi toimia kuvana' -linja voi paljastaa enemmän kuin se vakilinja mitä vaikka tämän hetken Aamulehdet ja kumppanit harrastaa. Barthesin 'punktum', se voi löytyä marginaalista ennemmin kuin juoksemalla nimimiesten perässä.

Perjantai 28.huhtikuuta 2000

3/2007
Varsinaiset musiikkikriitikot, todennäköisesti he hankkivat ennen tärkeitä konsertteja nuotit ja partituurit, tutustuvat ennen sävellysten esitystä jo niihin, vertaavat aiemmin esitettyihin klassikkoesityksiin. Ja esiintyjät, he aika lailla tulkitsevat sitä mitä jo on, antavat sille vaan voimaa, uutta virkeyttä, pieniä nyansseja suuntaan tai toiseen, vaan eivät sävellä toivottavasti uudestaan teosta.
Vastaavasti kuvataiteessa taiteilijoiden ja kriitikoiden on hyvä tietää jotakin taiteen historiasta, tämänhetkisistä suuntauksista sun muista, vaan silti itse luomisessa melkein tärkeämpää on luoda jotakin sellaista jota ei vielä ole tehty, jatkaa hienovaraista ja loputonta taiteen ja todellisuuden, taiteen rajojen tutkintaa. Ja kun katsoja tulee paikalle, hänellä on ehkä klassista musiikkia selvempi oikeus lähteä liikkeelle omista kokemuksistaan, siitä mitä hän näkee tuossa taulussa tai veistoksessa, tietokoneteoksessa tai mikä on, hän voi kertoa omin sanoin mitä teoksen edessä tuntee tai on tuntematta. Jos samaa aihetta on käsitelty muiden maiden taiteilijoiden tuotannossa, klassisen kauden Italiassa tai Suomen kultakaudella, sitä katsojalle uutta teosta ei ole pakko viedä kaikkien noiden aikaisempien versioiden kanssa samaan vaakaan, se on lupa ottaa vähän kuin sellaisenaan.

Lauantai 11.maaliskuuta 2000

2/2007
Yksi Robert Newmanin väite on että perinteisessä maalauksessa tärkeää on representaatio, se mitä maalauksen oliot edustavat. Siis jos siinä on nainen kuvassa, katsojat kelailee sitä suhteessa näkemiinsä naisiin ja naisen kuviin, siitä sitten rekonstruoivat sielun tiloja sun muita. Francis Baconin ja kai sitten yleisemmin postmoderniin yhdistyvällä post-maalauslinjalla tärkeää onkin sitten presentaatio, vapaasti käännettynä kai sama kuin esitys. Performanssiin se nyt ei ihan silti kaksiulotteiselta pinnalta ylety, vaan ilmeisesti vähän sinne suuntaan.

Perjantai 4.helmikuuta 2000

1/2007
Kysyä voi tietenkin myös, miten pitkälle muoto on erotettavissa sisällöstä. Siis se klassinen tai muuten mielenkiintoinen muoto voi herättää silmäaistimuksen kiinnostuksen tiettyyn kohteeseen, sisältö pääsee vähän kuin peukkukyydillä katsojan tietoisuuteen. Toisin päin, tärkeästä yhteiskunnallisesta aiheesta tai muuten suurta kiinnostusta herättävästä aiheesta voidaan tehdä tv-dokumenttia, elokuvaa tai ottaa valokuvia, jotka ei herätä tippaakaan kiinnostusta.

Tiistai 25.tammikuuta 2000

2/2006
Ei nyt sillä että kaikkien pitäisi tehdä samanlaisia, jämähtää johonkin 1960-70-luvun informalismiin, vaan silti, ehkä mä liitän jotakin sellaista taiteeseen että meikälle se on yksi ihmisen uuden jutun etsinnän muoto. Siis että jokainen työ olis jotakin sellaista uutta sovellutusta, sellaista mitä hän itse tai katsoja ei muistaisi sellaisenaan nähneensä.

Maanantai 13.joulukuuta 1999

1/2006
Siis oikeastaan en koe että olisin vähemmän oikeutettu gallerioiden sisään astumiseen rahakkaampiin asiakkaisiin verrattuna. Taiteesta kiinnostuneita saa sisään gallerioihin tulla senkun vaan, ei taiteilijatkaan siitä yleensä pahakseen pane että he saavat töilleen paljon katselijoita. Se taitaa silti olla että ei kannata myöskään toisin päin sitä asiaa kääntää. Siis että ainut rehellisesti ja aidosti taiteesta kiinnostunut tyyppi on vihreään tai siniseen puuvillaan pukeutunut pipopää tai muuten humanistilta näyttävä, attaseasalkku olisi jo merkki epäaidosta ihmisestä tai ainakin epärehellisin aikein galleriaan tulevasta.

Perjantai 19.marraskuuta 1999

Kuvastimen luukut avattiin 1.marraskuuta 2001.
Viisivuotisjuhlien kunniaksi marraskuussa 2006 avattiin uusi kerran kuukaudessa päivitettävä Jälkijunassa-palsta.

Alkuun

RSS-syötteen tarkistus